1. Motiivit hakea opiskelijaksi – kouluttautumisen moniulotteisuus


SISÄLTÖ

    – Johdanto
    – Käänteiden kautta kaupallisen alan pariin
    Jälkiviisaita päätelmiä
    Korkeasti koulutettujen ylitarjonta työmarkkinoilla
    Pyrkimisen periaatteista
    Ohjeet opiskelupaikan hankkimiseksi



Johdanto

Kerron seuraavassa, kuinka päädyin opiskelemaan liiketaloutta ammattikorkeakoulussa ja myöhemmin kauppatieteitä yliopistossa. Sivulla käsitellään motiivejani hakea tietyn alan pariin tietyissä kouluissa. Lisäksi tehdään keskeisiä, yleisiä huomioita jatko-opintojen merkitystä ja niiden perinnäisiä syitä koskevista periaatteista. Tarkastellaan myös tutkintojen asemaa työmarkkinoilla. Sivun lopussa annetaan yleiset ohjeet oman alan löytämiseksi sekä opiskelupaikan hankkimiseksi.


Käänteiden kautta kaupallisen alan pariin


Omassa lähipiirissäni kouluttautumiselle on aina annettu erittäin suuri arvo
itseisarvo. Yhtä korostunutta korkeakoulutukseen perustuvaa autuaaksi tekemisen ilmapiiriä en ole muualla kohdannut. Mieleni oli aikojen saatossa ohjelmoitunut tähän malliin, minkä johdosta peruskoulun päättäessäni hain tietenkin lukioon. Olisi tuolloin ollut utopistista harkita ammattioppilaitosta vaihtoehtona lukiolle.

Lukio ei kuitenkaan tunnetusti anna varsinaisia ammatillisia valmiuksia, vaan koulu perustuu yleissivistävään sisältöön. Toisin sanoen lukio rakentuu yksinomaan sille ajatukselle, että valkolakin ansainnut henkilö jatkaa opintoja myöhemmin edelleen korkeakoulussa suorittaakseen varsinaisen korkeakoulututkinnon. Tämä on käytännössä ainoa vaihtoehto, ellei ole halukas toimimaan sellaisessa työssä, jossa ei edellytetä mitään erityistä tutkintoa tai koulutukseen perustuvaa ammattiosaamista (nykyään työllistyminen on myös varsin hankalaa pelkän ylioppilastutkinnon perusteella). Tällöin käyty lukio menettäisi harmittavalla tavalla merkitystään opiskelijan henkisiä avuja herätelleenä ja inspiroineena tyyssijana.

Ylioppilastutkinnon ja varusmiespalvelukseni suoritettuani koin, että minulla on hyvät edellytykset kehittää itseäni lisää korkeakoulussa. Jatkokouluttautuminen oli edellä mainitun seikan ohella siten luonnollinen, jopa välttämätön tapa edetä tällä saralla.
Varsin merkittäväksi ongelmaksi kuitenkin muodostui suuri epätietoisuuteni siitä, mitä pyrkisin opiskelemaan.

Vuonna 2004 aloitin metsätalouden opinnot Kotkassa Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa. Opiskelupaikka oli hankittu yhteishaun kautta todella pinnallisin ja heppoisin perustein: asuinpaikkaa ei tarvinnut vaihtaa ja valituksi tuleminen oli erittäin helppoa. Opiskelupaikan hankkimisessa tällä tavalla olikin oikeastaan kyse toimettomuuden torjumisesta. Alusta asti oli jokseenkin selvää, etten suorittaisi tutkintoa loppuun. Erosinkin koulusta jo ensimmäisen lukuvuoden aikana, koska en halunnut uhrata pitkää ajanjaksoa sellaiselle asialle, joka ei ollut mieltymyksieni tai tavoitteideni mukainen. Olisin myös joutunut viettämään aikaani edelleen Kotkassa, mitä en halunnut (ks. edempänä).

Seuraavaksi kovin voimakas huoli valtasi mieleni, minkä muistan aina hyvin. Nojauduin edelleen vahvasti siihen periaatteeseen, että ylioppilaan on jokseenkin pakko kouluttautua lisää. Minulla ei Kymenlaakson ammattikorkeakoulusta eroamisen jälkeen ollut enää niin sanotusti varaa etsiä, pohtia ja odottaa. Asian olisi periaatteessa voinut toki ennakoida ja toimia sen mukaan jo vuotta aiemmin, mutta on vain inhimillistä välttää jotakin tehtävää aina siihen asti, kunnes toimeen on todella pakko ryhtyä
  on kyse sitten tiskaamisesta, kaupassa käynnistä tai opiskelun aloittamisesta. Seuraavan hankkeeni oli siis pakko onnistua, mikä loi voimakasta stressiä. Yleensä se kuitenkin luo myös onnistumisia.

Ensimmäiseksi kriteeriksi asetin sen, että opiskelupaikka on saatava toiselta paikkakunnalta. Uusi ympäristö nimittäin aina niin sanotusti avartaa. Lisäksi muutto kotikaupungista auttaa sielua irrottautumaan terveellisellä tavalla synnyinseudun tiukasta syleilystä. Kaupungin vaihtaminen esimerkiksi opiskelun aloittamisen vuoksi on suuri henkilökohtainen muutos, joka aktivoi ihmisen varsin tehokkaalla ja myönteisellä tavalla.

Toinen kriteeri oli saada opiskelupaikka sellaiselta alalta, joka kiinnostaa itseäni ainakin sen verran, että tutkinto voitaisiin suorittaa loppuun hätätilassa väkisin. Turvauduin suoraviivaisesti tarkastelemaan klassista, "neljästä suuresta" muodostuvaa ryhmää, johon kuuluvat seuraavat tieteen kehdot yliopistoissa: oikeustieteellinen tiedekunta, lääketieteellinen tiedekunta, teknistieteellinen tiedekunta (DI) sekä kauppatieteellinen tiedekunta. Oikeustieteet ei sillä hetkellä vaikuttanut erityisen houkuttelevalta vaihtoehdolta muun muassa siksi, että kaksi perheenjäsenistäni oli lakimiehiä (isoveljeni oli valmistuva seuraavana vuonna).
Liika on liikaa, vaikka ala sinänsä vaikuttikin jokseenkin kiinnostavalta. Lääketieteiden opiskelua varten muun muassa kemiaan, fysiikkaan ja biologiaan liittyvä osaamiseni, hahmotuskykyni tai kiinnostukseni ei ollut alkuunkaan riittävää. Teknistieteellinen tiedekunta sen sijaan oli käytännössä pelkkiin numeroihin ja kaavoihin pohjautuvassa ällöttävyydessään ja vieraudessaan tyystin hyljeksittävä vaihtoehto. Kauppatieteissä sitä vastoin arvioin olevan mielekkyyttä sitäkin enemmän. Se on monitahoinen, tunnettu ja arvostettu ala, joka käsittelee mielestäni tärkeitä ja mielenkiintoisia teemoja aina yrittäjyydestä talouden rakenteisiin ja lainsäädännöstä erilaisiin teorioihin. Ennen kaikkea olisi varsin hyödyllistä tietää ja tuntea keskimääräistä paremmin, kuinka liki kaikki kulminoituu lopulta rahaan. Myös perheessäni aina läsnä ollut yrittäjyys vahvisti nojautumista kauppatieteisiin.

Valintani kauppatieteiden puolesta oli edellä kuvatun pohdinnan jälkeen hyvin ilmeinen. Heti seuraavaksi jouduin kuitenkin toteamaan realistisesti, että yliopiston kauppatieteellisen tiedekuntaan tai kauppakorkeakouluun ei voi vain mennä. Valmistautuminen pääsykokeisiin on valtava rupeama, eikä sen hetkisellä (kohtalaisella) motivaatiolla ja aikataululla ollut lainkaan järkevää ryhtyä hankkeesee
n. On siis tärkeä taito tunnistaa oma rajallisuutensa tilanteen mukaan. Nämä seikat sinetöivät sen, etten hakenut yliopistoon vielä tuolloin.

Onneksi liiketaloutta saattoi opiskella myös ammattikorkeakoulussa, mistä opiskelupaikan saaminen oli yliopistoon verrattuna huomattavasti helpompaa.
Joka tapauksessa kyseessä olisi korkeakoulu ja ala olisi minua kiinnostava. Niinpä päätin osallistua Haaga-Helia ammattikorkeakoulun (silloinen Haaga Instituutin ammattikorkeakoulu) pääsykokeisiin vuoden 2005 yhteishaussa. Tulin hyväksytyksi kyseiseen kouluun Helsingissä. Olin siten erittäin tyytyväinen tilanteeseeni. Saatoin aloittaa opinnot korkeakoulussa, itseäni kiinnostavan alan parissa ja toisessa kaupungissa, kuten olin toivonut. Minulla ei tosin edelleenkään ollut yksiselitteistä varmuutta siitä, että olisin ajautumassa oikeaan kaupunkiin tai oikealle alalle. Sen sijaan tiesin, että minulla oli mahdollisuus aloittaa varsin motivoituneena mielenkiintoinen ja haasteellinen urakka suunnitelmieni mukaisesti. Tämä riitti minulle tuolloin oikein hyvin.

Mainittakoon ohimennen tässä kohtaa, että juuri pääsykokeiden vaativuutta koskevan asetelman perusteella saatetaan helposti 
joskin ymmärrettävästi  tehdä kovin hätiköityjä, yleistäviä päätelmiä niiden korrelaatiosta varsinaisen opiskelun haasteellisuuteen ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa. Todellisuudessa riippuvuussuhde ei ole yksioikoinen. Tätä erittäin merkittävää kysymystä käsitelläänkin erikseen muilla sivuilla. 


Jälkiviisaita päätelmiä

Voidaan havaita, että korkeakouluopintojen pariin ajautuminen johtui enimmäkseen ylioppilastutkinnon suorittamisesta kumpuavasta luonnolliseta tarpeesta jatkokouluttautua. Kaupalliselle alalle päätyminen sen sijaan johtui ensisijaisesti siitä, että olin rajannut hakukohteet kovin yksioikoisesti neljään tieteenalaan niiden tunnettuuden perusteella. Yliopistoon hakeutuminen vasta ammattikorkeakoulun jälkeen taas perustui lähinnä pääsykokeiden vaativuuseroihin: motivaationi ei ollut riittävän korkea yliopistoon pyrkimistä varten. Lisäksi on hyvä huomioida, että epämääräiseen pohdintaan jatko-opinnoista tärvääntyi jokseenkin turhaan yksi lukuvuosi. Nämä neljä seikkaa muodostavat pohjan seuraavalle tarkastelulle, jossa pohditaan yksilön motiiveja opiskella tiettyä alaa tietyssä paikassa ja kuinka se voidaan tehdä järkevämmällä tavalla.

Minulle olisi varmasti ollut olemassa paljon sopivimpiakin aloja kuin kauppatieteet. Myöhemmin tekemieni ammatinvalintatestien tulosten mukaan minulle luontevia, korkeakoulutasoisia ammatteja tai tutkintonimikkeitä ovat muun muassa opettaja, psykologi sekä sosiologi. Nämä vaikuttavatkin oitis erittäin mielenkiintoisilta ja ominaisuuksiani myötäileviltä, mutten koskaan päätynyt niiden pariin. Myös kouluttautuminen poliisiksi tai ammattisotilaaksi kiinnosti minua. Yksinkertaisena mutta varsin totuudenmukaisena selityksenä kaupallisen alan pariin päätymisestä annan sen, ettei mieleni aikoinaan sallinut tarkastella olemassa olevia vaihtoehtoja vapaamielisemmin fakkiuduttuani aiemmin mainittuihin neljään suureen tieteenalaan. En myöskään ollut kovin tietoinen vallitsevasta tarjonnasta, jolloin vaihtoehtojen tarkastelu jäi suppeaksi.

Seuraavassa esitän pari taulukkoa, jotka kuvaavat ammatillisia taipumuksiani. Tulokset olen saanut internetissä tekemistäni ammatinvalintatesteistä (mm. Studentum), joihin vastasin aikoinaan huvikseni vasta paljon kaupalliselle alalle päätymisen jälkeen.


       
 
    Erään ammatinvalintatestin minulle antamat suositukset eri ammattien sopivuudesta.


   
       Eräs ammatinvalintatesti kuvasi professionaalisten taipumusteni jakautuvan keskenään näin.


Välihuomautuksena totean, että opinto-ohjauksen pitäisi korostua peruskouluissa huomattavasti enemmän. Omat kaukaiset muistoni yläasteella annetusta opinto-ohjauksesta liittyvät lähinnä siihen, kuinka opinto-ohjaaja kertoo oppilaille jokseenkin ohimennen, että "opintoja voi jatkaa joko ammattioppilaitoksessa tai lukiossa".
Joka tapauksessa asian käsittely jäi suhteessa tärkeyteensä todella pinnalliselle ja sisällöttömälle tasolle. Havaintojeni perusteella tilanne on varsin ongelmallinen edelleen 2010-luvulla. On absurdia odottaa, että nuoret osaisivat mainitun perusteella tehdä itselleen parhaimpia valintoja jatkoa varten. Tiedon puutteessa lukioon tähtäävät nuorukaiset vahvistavat keskenään näkemystään siitä, kuinka "tyhmemmät menevät amikseen" ja "loput lukioon, koska heistä tulee jotain". Vastaavasti ammattioppilaitokseen aikovat opiskelijat puhuvat "oikean ammattin hankkimisesta sen sijaan, että opiskelisi kolme vuotta saamatta pätevyyttä mihinkään". Jos näkemykset rajoittuvat alkujaan ammattikoululukio-vastakkainasetteluun jommankumman paremmuudesta sinänsä sekä vain tunnetuimpien alojen tarkasteluun kyseisissä opinahjoissa, tilanne ei ole lainkaan hyvä. Se johtaa helposti voimakkaaseen ajatusmaailman klikkiytymiseen, missä ympäristöä tarkastellaan yksioikoisesti vain yhdestä näkökulmasta. Näin varhain ja salakavalasti alkaa siten turhia jännitteitä aiheuttava sekä yksilön maailmankuvaa vääristävä, kahtiajakautunut käsitys ihmisistä, mikä jatkuu ikuisesti, ellei opinto-ohjauksen määrää ja laatua lisätä oleellisesti. Luonollisesti myös muilla tahoilla on vastuu asian käsittelyssä. Kouluttautumiseen liittyviä käsityksiä voidaan kehittää rakentavammalle pohjalle lähipiirin, yhteisön ja viranomaisten kautta (viimeisenä mainittu ottikin asiaan hyvin kantaa kampanjallaan vuonna 2014, joskin kyse oli lähinnä vain sukupuoliroolien kyseenalaistamisesta, mikä on ollut 2010-luvulla tasa-arvoa sairaalloisesti korostava trendi).

Erityisesti on varottava tekemästä yksioikoista jaottelua koulutustasojen välillä siten, että henkilö edustaisi tiettyä alaa pelkästään kykyihinsä perustuen. Klassinen käytännön esimerkki tutkintoihin liittyvästä, negatiivissävytteisestä luokittelusta on vartijan ja poliisin ammattien vertaaminen siten, että ensimmäiseksi mainitun toimeen päätyisivät sellaiset yksilöt, jotka eivät päässeet poliisikouluun. Tässä siis ajatellaan, että henkilö toimii vartijana vain siksi, että hän ei pyrkimyksistään huolimatta saanut opiskelupaikkaa poliisiammattikorkeakoulusta. Todellisuudessa kyse voi olla esimerkiksi siitä, että vartijana työskentelevä henkilö on erityisen mieltynyt valvontatehtäviin ja työskentelemiseen yksin, eikä ole niinkään kiinnostunut tutkinnallisista toiminnoista tai laajemmista toimivaltuuksista ja niihin liittyvistä vastuukysymyksistä. 

Opiskelu ei tietenkään voi olla jatkuvasti ja kaikilta osiltaan nautinnollista ja mukavaa, mutta kauppatieteiden opiskelu oli itselleni ehkä hieman epämiellyttävää suhteessa siihen, kuinka mielekästä opiskelun pitäisi keskimäärin olla. Pelastavaksi elementiksi muodostui suuntautumiseni henkilöstöhallintoon, joka on yllättävän ihmisläheinen pääaine, mikä piti opiskelumotivaatiotani varsin hyvin yllä. Aika ajoin jopa innostuin opinnoista, kun mielenkiintoinen aihepiiri ja innostavat luennoitsijat kohtasivat toisensa. Tunsin niin sanottua imua alaa kohtaan. Henkilöstöhallinnon opinnoissa toimittiin usein hyvin lähellä muun muassa pedagogiikkaan, ryhmien toimintaan, johtamiseen sekä ihmisen käyttäytymiseen liittyviä teemoja ja teorioita.
Lisäksi on hyvä huomioida, että yksilö voi myös kasvaa osaksi alaa, kuten minulle kävi: kauppatieteet alkoi kiinnostaa minua yhä enenevässä määrin opintojen aikana. Osittain näiden asioiden johdosta suoritin korkeakoulututkinnot loppuun tavoiteajassa. 

En ole lainkaan ainoa, jonka on ollut varsin vaikea löytää itselleen omaa kutsumustaan ja potentiaaliaan vastaavaa tietä mahdollisimman ajoissa. Käytännössä tämä ilmenee muun muassa loputtomana määränä opiskelun keskeyttämisiä sekä opintojen viivästymisiä eri koulutussektoreilla (sektorilla tarkoitetaan tiettyä tutkintotasoa; esim. yliopistokoulutus). Ilmiötä voidaan selittää erinäisillä syillä, mutta haluan itse tähdentää alan sopimattomuutta yksilölle merkitystä tilastojen muokkaajana.

Olen hyödyntänyt muun muassa Tilastokeskuksen laatimaa tilastoa opintojen keskeyttämisestä. Luvuista käy ilmi, että opintoja keskeytetään merkittävissä määrin muun muassa siksi, että voitaisiin jatkaa tutkintotavoitteista opiskelua jollain muulla koulutussektorilla. Tämä johtuu käsittääkseni lähes aina siitä, että henkilö ei koe tiettyä alaa tai tutkinto-ohjelmaa omakseen. On selvää, ettei sen toteamista ainoastaan käytännön kautta voida pitää kannattavana. Niinpä kyseeseen tulee tiedon hankkiminen alasta tai tutkinto-ohjelmasta etukäteen, mistä hyötyvät niin opinahjo, yhteiskunta kuin yksilö itse. Ennen kaikkea yksilön pitäisi tietää, mitä hän itse haluaa.

Kyseessä on tämän sivun oleellisin näkökulma: olisi tärkeää osata tunnistaa ajoissa omat vahvuutensa ja mieltymyksensä, jotta voitaisiin hakeutua itselleen sopivalle alalle mahdollisimman aikaisin
. Näin toimiakseen on toki tunnettava itsensä lisäksi olemassa oleva koulutustarjonta, joka on yksiselitteisesti loputon. Minulle on oikeastaan selvinnyt vasta jälkikäteen, kuinka fantastisen monipuolinen ja laaja-alainen Suomen koulutusjärjestelmä on. Ihmisillä on hämmästyttävän erinomaiset ja tasavertaiset mahdollisuudet pyrkiä mille alalle tahansa, millä sektorilla tahansa ja missä päin Suomea tahansa lähtökohdistaan riippumatta. Tätä taustaa vasten on erittäin surkuhupaisaa sekä järjestelemää väheksyvää, että monet tekevät opiskeluun liittyviä valintojaan juuri lähtökohtiensa perusteella. Todellinen vaihtoehtojen kirjo ja loputtomuus hautautuvat valitettavan helposti ulkopuolisten tekijöiden, kuten perhetaustan, ympäristön odotusten sekä tiettyjen alojen tunnettuuden, alle.

Lähtökohtiin liittyvien tekijöiden
ohella on keskeistä huomioida, että 2000-luvulla yhteiskunnallisessa keskustelussa on korostunut koulutuksen ja kouluttautumisen merkitys sinänsä, mikä vaikutti osaltaan myös minuun. On vaikea enää sanoa, tarkoitettiinko sanomalla alunperin peruskoulun jälkeisten opintojen tärkeyttä ylipäänsä esimerkiksi syrjäytymisen merkittävänä ehkäisijänä vai viitattiinko sillä korkeakoulututkinnon suorittaneiden ihmisten tärkeyteen Suomen kilpailukyvyn korvaamattomina säilyttäjinä ja edistäjinä yhä kansainvälistyneemmässä maailmassa. Joka tapauksessa mantralla on ollut kolme selvää seurausta.

Ensimmäinen seuraus on pragmaattinen. Ihmiset ovat vahvistaneet käsitystään entisestään siitä, että on melko varauksetta suosiollista ja hyödyllistä hakeutua opiskelemaan korkeakouluun, koska sillä on perinteisesti turvattu sekä asema työelämässä että taloudellinen hyvinvointi. Ilmapiiri on muokannut yleistä mielipidettä edelleen siihen suuntaan, että korkeakoulutus tekee yksilön sosioekonomisesti autuaaksi. Toinen seuraus on psykologinen. Edellisen vastapainona ammatillinen koulutus on menettänyt jatko-opintojaan pohtivien nuorten keskuudessa arvostustaan liian yksinkertaisena ja vanhainaikaisena vaihtoehtona teknologisoituneessa, globaalissa ja monitahoisessa maailmassa, missä asiantuntijuus ja kansainvälinen osaaminen korostuvat. 
Ajatellaan, että vain korkeakoulutus voi antaa oikeanlaiset edellytykset toimia uudenlaisessa, vaativassa ympäristössä. Kolmas seuraus on edellisten lopputulemana statistinen. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen hakijamäärät ovat vuosien saatossa lisääntyneet; vuonna 2013 yhteishakuun osallistui ennätysmäärä hakijoita (vuonna 2014 hakijamäärät laskivat selvästi, mikä kuitenkin selittyy pitkälti yhteishakuasetuksen teknisenä muutoksena kyseistä hakuvuotta varten). Esimerkiksi Tampereen yliopisto vahvisti entisestään asemaansa Suomen suosituimpana monialayliopistona.


Korkeasti koulutettujen ylitarjonta työmarkkinoilla


Korkeakoulutusta varauksettomasti korostavaa ympäristöä ei ole juurikaan koettu ongelmallisena, koska kouluttautumista itsessään pidetään ehdoitta myönteisenä asiana. Käytännössä akateemisen väestön kasvu kuitenkin muodostaa yhteiskuntaan salakavalan, työmarkkinoilla toimivien osapuolten suhteellisiin osuuksiin liittyvän noidankehän, mitä on syytä käsitellä erikseen. Noidankehä ilmenee seuraavasti. Työmarkkinoille ilmaantuu pitkällä aikavälillä liian paljon korkeasti kouluttautuneita ihmisiä suhteessa työn tarjontaan, jolloin esiintyy tahatonta työttömyyttä (käsitteellä tarkoitetaan sitä, että ihmiset olisivat halukkaita tekemään työtä vallitsevalla palkkatasolla, mutta työllistyminen ei ole mahdollista, koska työtä ei ole). Tämä asetelma synnyttää työnantajan markkinat (sic), missä työnantajalla on varsin suuri vapaus vertailla ja valita työnhakijoita heidän runsautensa johdosta. Työnantajalla on siten mahdollisuus solmia työsuhde korkeakoulututkinnon suorittaneen henkilön kanssa myös sellaista tehtävää varten, joka ei edellyttäisi korkeakoulututkintoa. Ääritapauksessa tämä voi ilmetä siten, että ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut henkilö toimii rahastajana kahvilassa.

Pätevyysvaatimusten ja koulutuksen välisen ristiriidan seurauksena työnhakijoiden keskuudessa leviää ennen pitkää käsitys, jonka mukaan myös yksinkertaisempiin toimiin valituksi tullakseen henkilön on oltava suorittanut korkeakoulututkinto. Tämä perustuu siihen luonnolliseen oletukseen
, että työnantaja huomioi työnhakijassa ensisijaisesti tämän koulutuksen antaen sille varsin suuren painoarvon rekrytointipäätöstä tehtäessä. Työnantajan näkökulmasta esimerkiksi tradenomi on merkonomia ja vastaavasti tohtori maisteria parempi vaihtoehto, kun on valinnanvaraa. Toimintamallin johdosta ihmiset hakeutuvat entistä suurempana joukkona korkeakouluihin edistääkseen asemaansa työmarkkinoilla, koska teoriassa oma asema työnhakijana kulminoituu ensisijaisesti koulutustasoon. Korkeakoulujen aloituspaikkojen määrä on kuitenkin jokseenkin stabiili, jolloin opintojen ulkopuolelle jää hakijamäärien lisääntyessä yhä enenevässä määrin ihmisiä. Vastaavasti korkeakoulututkinnon suorittaneiden määrä kasvaa tarpeettomasti ajan myötä, kun uusia, tiettyä korkeakoulutusta vastaavia työpaikkoja ei ole syntynyt yhtä nopeasti. On siis erotettavissa kaksi selvää suurilukuista ryhmää työnhakijoiden keskuudessa: kouluttautumattomat työnhakijat sekä korkeakoulututkinnon suorittaneet työnhakijat. Ensimmäisen ryhmän edustajien on toki varsin epätoivoista kilpailla samasta työpaikasta kouluttautuneiden henkilöiden kanssa edellä mainitun, työnantajan soveltaman toimintamallin johdosta.

Korkeasti koulutettujen voidaan siis olettaa työllistyvän keskimäärin kouluttautumattomia henkilöitä paremmin. Kuitenkin korkeasti koulutuettujen määrän lisääntyessä hallitsemattomasti tapahtuu niin, että he muodostavat oman laajan osajoukkonsa, jonka sisällä on edelleen erotettavissa erikseen työttömien ja työllistyneiden ryhmät. Kouluttautumattomien työttömien sekä korkeasti koulutettujen työllistyneiden ohella on siten olemassa selvästi havaittava korkeasti koulutettujen työttömien ryhmä (ilmiön laajuudesta on uutisoitu niin vuosina 2013 kuin 2014). Tätä kehitystä yritetään henkilökohtaisella tasolla yhä uudelleen paikata kouluttautumalla lisää jatkotutkinnoin, jotta saavutettaisiin parempi asema työnhakijana muiden korkeasti koulutettujen työnhakijoiden parissa osana joukon sisäistä kilpailua. Pidemmällä aikavälillä kouluttautumattomien joukko eristäytyy kokonaan työmarkkinoilta työnantajan näkökulmasta hyödyttömänä ryhmänä. Sen sijaan työllistymisen mukaan kahtia jakautunut korkeasti koulutettujen ryhmä jatkaa itsenäistä toimintaansa. Inhimillisesti ja kansantaloudellisesti negatiivinen kehitys jatkuu niin kauan, kunnes se päätyy väistämättömään umpikujaan: tällöin noidankehä lopulta hajoaa, kun se on hyödyntänyt kokonaan ihmisen itsensä luoman rakenteen korkeakoulutusta ehdottoman itseisarvon nauttijana. Käytännössä noidankehän hajoaminen ilmenee sekä merkittävänä kouluttautumattomien että korkeakoulututkinnon suorittaneiden yhteenlaskettuna työttömyysasteena (eli työttömien määränä suhteessa sekä työttömien että työllistyneiden yhteenlaskettuun määrään). Tilanne johtaa pakkotoimiin koulutuspoliittisessa päätöksenteossa, mikä käytännössä tarkoittaa jo valmiiksi vähäisten aloituspaikkojen karsimista korkeakouluissa sekä ennen kaikkea ammatillisen koulutuksen lisäämistä niin määrällisesti kuin asemallisesti. Yhtälailla asetelma johtanee välttämättömiin rakennemuutoksiin työnantajan mahdollisuuksista rekrytoida henkilöstöä riskittömämmin. Nämä kokonaisuudet eivät kuitenkaan enää kuulu tämän sivuston aihepiiriin, enkä käsittele niitä tarkemmin.

Ihmisen tutkinnolle myöntämä itseisarvo menettää siis merkitystään itseisarvon tavoittelemisen ja edelleen sitä nopeamman lisääntymisen vuoksi. Pohjimmiltaan kyse on varsin yksinkertaiseta ilmiöstä: kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti jonkin asian arvo määräytyy markkinoilla sen mukaan, missä määrin eri tahot tavoittelevat tiettyä rajallista substanssia. Esimerkiksi seteli on pala paperia, jolle on annettu tietty nimellisarvo, vaikkapa 100 euroa. Setelin todellinen arvo (reaaliarvo) määräytyy kuitenkin käytännössä markkinoilla sen mukaan, kuinka ihmiset voivat tosiasiallisesti hyödyntää seteliä vaihdon välineenä transaktiossa eli vastikkeellisessa vaihdannassa. Oleellista ei siis ole setelissä oleva luku, vaan markkinoiden setelille muodostama arvo. Pyrkimys torjua tätä ilmiötä keinotekoisesti painamalla merkittävissä määrin lisää rahaa sekä lisäämällä ylimääräisiä nollia nimellisarvojen perään johtaa toki helposti voimakkaaseen inflaatioon.
Inflaatiolla tarkoitetaan siis yleisen hintatason kohoamista. Kääntäen tämä tarkoittaa käytännössä rahan arvon alenemista, mihin arkikielessä usein viitataan.

Vastaavasti tutkintotodistus on pala paperia, jolle on annettu tietty nimellisarvo, esimerkiksi filosofian maisteri. Tutkinnon todellinen arvo (reaaliarvo) määräytyy kuitenkin käytännössä (työ)markkinoilla sen mukaan, kuinka ihmiset voivat tosiasiallisesti hyödyntää tutkintoa vaihdon välineenä työsuhteita solmittaessa.
 Mallissa työpaikka edustaa tuotetta tai palvelua, kun taas tutkintotodistus edustaa rahaa, jota voi vaihtaa tuotteisiin tai palveluihin eli työpaikkaan. Korkeakoulututkinnolle tapahtuu niiden määrän lisääntyessä sama kuin rahalle inflaation yhteydessä: se menettää arvoaan. Tutkinnolla itsessään on sitä vähemmän arvoa, mitä runsaammin se on yliedustettuna markkinoiden tarpeiden näkökulmasta. Työpaikkojen kuitenkin vähentyessä (eli muuttuessa niukemmaksi resurssiksi) niiden reaaliarvo nousee. Työpaikan ostaakseen tarvitaan edelleen arvokkaampi tutkinto. Toisaalta tutkintojen lisääntyessä markkinoilla tutkinnot menettävät reaaliarvoaan, joskin niiden nimellisarvo säilyy harhaanjohtavasti ennallaan. Tällöin syntyy erittäin ongelmallinen tilanne, missä yhtäaikaa entistä niukemmasta resurssista on tullut entistä arvokkaampi ja entistä runsaammasta määrästä tutkintoja on tullut reaalisesti arvottomampia. Käytännössä tämä johtaa siihen, mistä uutiset ovat 2010-luvulla kertoneet: kaupankäynnissä esiintyvien työpaikkojen ja tutkintojen vaihtaminen keskenään on yhä suuremmalle osalle joukkoa jokseenkin mahdotonta, jolloin korkeasti koulutettujen työttömyysaste nousee.

Setelin painaminen on mekaaninen tapahtuma, joka voidaan toteuttaa hetkessä konein. Tutkinnon suorittaminen sen sijaan vaatii ihmiseltä muun muassa pitkäjänteisyyttä, ahkeruutta ja asialle omistautumista. Korkeakoulututkinnon asianmukainen suorittaminen kestää vuosia (myös yksinkertaisen setelin painamisen taustalle voidaan haluttaessa kuvitella huomattava määrä rahapoliittista, ihmisten tekemää valmistelua, mutta sitä ei käsitetä tässä tutkinnon suorittamisen kaltaiseksi ponnisteluksi, koska päätöksiä suunnittelevien tahojen edustajat ovat jo työllistyneet). Korkeakoulututkinnon suorittamiseen yksilöltä vaadittujen resurssien huomattava määrä ei kuitenkaan suojaa tutkintoa markkina-arvon laskemiselta, sillä kysynnän ja tarjonnan laki pätee.
Markkinat eivät nimittäin tee eroa siinä, kuinka paljon nimellisarvon luomiseen on aiemmin käytetty inhimillisiä voimavaroja. Toisin sanoen konkreettinen tutkintotodistuksen tulostaminen valmistumisen johdosta vastaa markkinoiden näkökulmasta koneellista rahan painamista. Markkinat siis arvioivat ainoastaan lopputuotetta (tutkintoa) itsessään vaihdannan välineenä sen saavuttamiseksi johtaneiden tekijöiden sijaan. Markkinat eivät tunne empatiaa.

On kuitenkin hyvä huomioida, että markkinat eivät ole itsenäinen, autonomisesti toimiva olio, jollaisena se helposti näyttäytyy, vaan pohjimmiltaan ihmisten keskinäisestä vuorovaikutuksesta syntyvä ilmiö. Tämä synnyttää paradoksin, missä markkinat toimivat osittain epäloogisesti, vaikka ne muodostuvat mahdollisimman loogisesti toimivien ihmisten toiminnan tuloksena. Pardoksaalisuus selittynee kuitenkin ihmisen luomilla rakenteilla, jotka vääristävät markkinoiden vapaata toimintaa. On nimittäin koettu, että kokonaan sääntelemättömät markkinat aiheuttavat pitkällä aikavälillä merkittäviä yhteiskunnallisia ongelmia, jotka kumpuaisivat esimerkiksi kohtuuttoman pienestä palkkatasosta, ylilyövistä työajoista tai olemattomasta irtisanomissuojasta. Puitteita tällaisten tekijöiden määrittelemiseksi on tunnetusti aikojen saatossa kirjattu lakiin sekä erilaisiin sopimuksiin. Toisaalta selityksenä työmarkkinoiden toimimattomuudelle voidaan tarjota sitä, että ihminen ei ole suinkaan niin järjellisesti käyttäytyvä laji kuin yleisesti kuvitellaan. Tunteilla, mielleyhtymillä ja ennakkoluuloilla on varsin merkittävä vaikutus yksilöiden muodostamassa kokonaisuudessa ja heidän välisessä toiminnassa. Markkinoiden täydellinen vapaus ei välttämättä aiheuttaisikaan täydellistä järjestystä rationaalisen ihmisen ilmentymänä, vaan tuloksena olisi epämääräinen ja konflikteille herkkä tila, joka tarvitsisi loppujen lopuksi yksilön yläpuolelle nousevia, toimintoja rajoittavia rakenteita. Todellisuus ja käytäntö ovat siten jatkuvaa tasapainoilua logiikan ja kaaoksen välillä.


Työmarkkinoiden näkökulmasta, akateemista koulutusta hieman epäedullisesti käsittelevän puheenvuoron vastapainoksi on kuitenkin hyvä huomioida se, että yleensä ihmisen olisi suotavaa antaa henkisille ominaisuuksilleen mahdollisuus toimia ympäristössä, joka on virikkeiltään riittävän antoisa ja vastaa siten yksilön edellytyksiä kehittää itseään.  Ajatelma perustuu siihen, että henkisellä kehityksellä on itseisarvo, joka ei kavahda markkinoiden muutoksia. Henkisen kehityksen käsitettä ei kuitenkaan tule pitää yksioikoisena synonyymina korkeakoulututkinnolle, joka tarkemmin ajateltuna perustuu pohjimmiltaan vain opintopisteiden suorittamiselle koulutusohjelman mukaisesti. Henkinen kehitys sen sijaan viittaa mielen jalouteen, joka kumpuaa itsensä älyllisestä haastamisesta, asioiden moniulotteisesta tarkastelusta, tiedon lisäämisestä sekä nöyryydestä. On tosin ilmeistä, että korkeakoulututkinnon suorittaminen osaltaan edistää kyseisiä ominaisuuksia kenties tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Asetelma aiheuttaa joka tapauksessa eräänlaisen dilemman: yhtäältä on toivottavaa opiskella ja kouluttuautua kutsumuksensa mukaiseen ammattiin muista tekijöistä riippumatta, toisaalta on toivottavaa antaa omille ominaisuuksilleen mahdollisimman hedelmällinen kasvualusta itsensä monitahoisemman kehittämisen toteutumiseksi (tässä siis viitataan tilanteeseen, jossa lahjakas yksilö syrjäyttää tietoisesti korkeakouluopinnot pelkkien mieltymyksiensä vuoksi). Näkemys esiintyy arjessa juuri siten, että ihmisiä arvioidaan älyllisesti ja kyvyllisesti helposti heidän koulutustaustansa mukaan. Oletetaan, että kukin on edennyt kouluttautumisen näkökulmasta niin pitkälle kuin mahdollista. Todellisuudessa omien mieltymysten ja mielenkiinnon kohteiden seuraaminen koulutustasosta välittämättä lienee kuitenkin vähintään yhtä yleistä kuin kouluttautuminen itsetarkoituksellisesti mahdollisimman korkeasti edellytyksiensä mukaan tietyn arvonimen saavuttamiseksi. Ympäristön suhtautuminen koulutustasoon ja siitä tehtäviin tulkintoihin on ristiriitaisuudessaan siten erittäin ironinen ilmiö. Edellä tehtyihin huomioihin palataan sivustolla vielä myöhemmin.



Pyrkimisen periaatteista

Tämän sivun viimeisessä jaksossa esittelen mallin, jossa kuvataan järkevä tapa suunnitella ja hahmottaa opiskelupaikan hankkimiseen liittyviä vaiheita ja motiiveja. Malli ei keskity ainoastaan kauppatieteiden pariin päätymisestä yliopistossa, vaan kyse on yleispätevästä, kaikki vaihtoehdot huomioivasta ohjeesta. Mallia voi siten periaatteessa soveltaa aina heti peruskoulun päättymisestä lähtien, joskin tämä sivu keskittyy kokonaisuutena lähinnä lukion jälkeisten jatko-opintojen suunnitteluun. Seuraavassa aihetta käsitellään ensin tekstin muodossa, minkä jälkeen eri vaiheet esitetään visuaalisemmin.

Opiskelijaksi hakeminen on varsin laaja kokonaisuus, johon vaikuttavat muun muassa henkilön aikaisempi opintotausta, omat tavoitteet, erilaiset hakumenetelmät sekä koulutussektoreiden tärkeys yksilölle tilanteen mukaan. Tämän johdosta asioita käsitellään sivulla harkitusti varsin yleisellä tasolla menemättä liiaksi yksityiskohtiin, jotta kokonaisuus on hallittavissa. Oleellista lähestymistavassa on kuitenkin ensisijaisesti yksilön korostaminen tietyn tavoiteltavan tutkinnon sijaan. Toisin sanoen henkilön kannattaa kouluttautumista pohtiessaan kiinnittää huomiota siihen, voiko omaa harrastustaan tai muuta mielenkiinnon kohdettaan opiskella. Varsin usein tämä on mahdollista. Esimerkiksi urheilulle omistautuneella henkilöllä on lukuisia eri vaihtoehtoja: hän voi hakeutua vaikkapa urheilukoulutuksen pariin lukiossa tai ammattikoulussa, liikunnanohjaajan koulutusohjelmaan ammattikorkeakoulussa tai terveystieteitä opiskelemaan yliopistossa. Vastaavasti kirjojen parissa viihtyvä henkilö voi harkita lukiota toisen asteen yleissivistävänä koulutuksena sekä myöhemmin esimerkiksi kulttuurituotannon koulutusohjelmaa ammattikorkeakoulussa tai kotimaisen kirjallisuuden opintoja yliopistossa.

Jatko-opintojen suunnittelu alkaa siten eittämättä itsetutkiskelulla. Niinpä kyseeseen ei vielä tule opinto-oppaisiin tai esitteisiin perehtyminen jostakin alasta tai opinahjosta. Henkilön on ensimmäiseksi tunnistettava, mistä on ylipäänsä kiinnostunut ja minkä parissa toimimisesta pitää. Yleensä ei ole mielekästä opiskella 
eikä varsinkaan tehdä työksi  pidempään sellaista, mikä ei vastaa lainkaan omia mielenkiinnon kohteita tahi taipumuksia riippumatta siitä, kuinka korkeasti arvostettu tai hyvin palkattu tietty ala tai toimi on.  Jokainen voi kysyä itseltään, onko pitkällä aikavälillä mieluummin toimessa X kuin toimessa Y, kun X edustaa epämiellyttävää sekä korkeasti palkattua ja profiililtaan kunnioitusta herättävää työtä, Y:n edustaessa miellyttävää sekä matalasti palkattua ja profiililtaan vaatimattomampaa työtä. Väitän, että useimman vastaus on halu harjoittaa toimea Y, kun valinta joudutaan tekemään näiden kahden vaihtoehdon välillä. Jos oma kutsumus sekä toimeen liittyvät tekniset ominaisuudet sen sijaan kohtaavat toisensa sattumalta, tilanteeseen voi toki olla tyytyväinen. Lisäksi on huomioitava, että muun muassa palkkatason muodostuminen on aina yksilöllistä: tavanomaisesti matalampaa taloudellista arvoa edustava toimi voi tietyissä tapauksissa olla korkeasti palkattu, kun tietyt muuttujat kohtaavat toisensa ideaalisella tavalla.

On siten järkevää seurata ensisijaisesti omaa intoaan jotakin asiaa kohtaan ulkoisten tekijöiden sijaan. Yhdellä on luontainen taipumus viihtyä esimerkiksi muiden ihmisten kanssa ja asiakaspalvelutyössä, toisella taas tilastojen ja numeroiden parissa, minkä pitäisi vaikuttaa merkittävissä määrin jatko-opintojen suunnittelua koskeviin päätöksiin. Varsinaisen ammatin tai tutkinnon sinänsä ei siis pitäisi ohjata yksilöä. Ei ole järkevää pyrkiä esimerkiksi lääkäriksi vain lääkäriyden sinänsä tai siihen liittyvän korkean palkkatason ja statuksen vuoksi, koska ne ilmentävät pinnallisia motiiveja, jotka eivät yleensä ole pidemmällä aikavälillä kestäviä. Lääkäriksi pitäisi pyrkiä ensisijaisesti siksi, että voisi toteuttaa itselleen läheistä ja ominaista lääkärin etiikkaa.
Käytännössä ei tietenkään ole tavatonta, että henkilö on esimerkiksi suorittanut oikeustieteellisen korkeakoulututkinnon arvostetussa yliopistossa turvatakseen hyvän sosioekonomisen aseman yhteiskunnassa, vaikkei ala tai aihepiiri erityisesti kiinnostaisikaan. Oheisessa mallissa etsiä itselleen oivallista urapolkua tähän ei kuitenkaan kannusteta.

Itsetutkiskelun jälkeen on mahdollista aloittaa paneutuminen varsinaiseen koulutustarjontaan eri tietolähteiden kautta.
Omia jatko-opintoja ja urasuunnitelmia voi arvioida mainiosti muun muassa alapuolella listatuilla sivustoilla. Niillä on tietoa kouluttautumisesta yleisellä tasolla sekä ammatinvalintatestejä, jotka ovat hyödyllisiä omien käsitysten tarkentamiseksi tai vahvistamiseksi.

    – Studentum

    – Opintopolku

    – TE-palvelut


Tämän lisäksi on toki tutustuttava suoraan tiettyjen oppilaitosten ja korkeakoulujen nettisivuihin, joilla on kuvattu yksityiskohtaisemmin juuri kyseisen koulutusohjelman sisältö ja valintaperusteet.
Jo valmiiksi itselleen mielenkiintoisten alojen tarkastelemisen ohella on hyvä varmuuden vuoksi tutustua myös muihin kouluttautumismahdollisuuksiin, sillä lukuisien ja edelleen lukuisien vaihtoehtojen joukosta voi yllättäen löytyä jokin kokonaan uusi aihepiiri, jota kohtaan innostus herää. Ei siis kannata hätiköidysti ajautua tietyn alan tai koulutusohjelman pariin, vaikka se aluksi vaikuttaisi itsestäänselvältä valinnalta. On ylipäänsä aiheellista tiedostaa, että ammattikoulussa ei opiskella vain ajoneuvoasentajaksi, parturi-kampaajaksi tai sähköasentajaksi, vaan henkilö voi kouluttautua esimerkiksi artesaaniksi, laborantiksi tai turvallisuusvalvojaksi. Vastaavasti yliopistosta ei valmistu vain lakimiehiä, lääkäreitä tai diplomi-insinöörejä, vaan henkilö voi suorittaa tutkinnon esimerkiksi kotieläintieteiden, akvaattisten tieteiden tai italialaisen filologian parissa. Kouluttautumismahdollisuuksia on valtaisa määrä niin alojen, ohjelmien kuin toteuttamisen näkökulmasta, mikä on tärkeää sisäistää jo sinänsä ennen päätöksentekoa.

Kiinnostavien kokonaisuuksien selvittämisen ohella on ehdottoman tärkeää arvioida erikseen, mikä koulutussektori sopisi parhaiten itselleen. Koulutussektoreita ei välttämättä kannata arvottaa sinänsä, vaan suhteuttaa ne omiin tavoitteisiin, ominaispiirteisiin ja edellytyksiin. Toisin sanoen ammattikoulu voi antaa erinomaiset edellytykset toimia itseään kiinnostavalla alalla, eikä korkeakoulun pidä siten nauttia ehdotonta itseisarvoa. Toisaalta on huomioitava, että muun muassa tietyn alan eritysasiantuntijuus sekä kyky tehdä tutkimusta ja toimia joustavasti monitahoisessa ympäristössä edellyttävät käytännössä korkeakoulututkintoa. Sen sijaan ammattikoulun ja yliopiston väliin tutkintotason näkökulmasta asettuva ammattikorkeakoulu on yleensä oiva vaihtoehto, jos haluaa monipuolisen käsityksen sekä ammatillisista että akateemisista puitteista: käytännönläheisyyteen ja konkretiaan yhdistyy toisen asteen koulutusta kattavampi ja aiheita kyseenalaistavammin käsittelevä ohjelmakokonaisuus, joka kulminoituu tutkimuksellisiin elementteihin nojaavan opinnäytetyön tekemiseen. 

Koulutussektoreita on siis arvioitava ennakkoluulottomasti, mutta toisaalta on suotavaa, että ihminen kehittäisi itseään aina parhaan kykynsä mukaan. Aiheen pohtiminen tulee esille varsinkin tilanteissa, joissa tietty henkilö voisi yhtä hyvin perustein hakeutua parturi-kampaaja-linjalle ammattikouluun tai luokanopettajan koulutusohjelmaan yliopistossa. Lopullinen ratkaisu muodostuu siten vasta harkitun kokonaisarvioinnin jälkeen, missä kukin painottaa päätökseen liittyviä seikkoja parhaaksi katsomallaan tavalla.

Ennen lopullista päätöstä pyrkiä saavuttamaan opiskelupaikka on toki tärkeää selvittää, millä tavalla pääsykokeet toteutetaan. Käytännöt voivat vaihdella suuresti paikan mukaan, sillä kullakin opinahjolla on melko suuri vapaus valita opiskelijansa omien sääntöjensä perusteella. Lisäksi on huomioitava, että perinteisen yhteishaun kautta tapahtuvan päävalinnan ohella on myös muita väyliä hakea opiskelupaikkaa, mitä edustavat muun muassa korkeakoulujen erillishaut, oppisopimuskoulutus sekä erilaiset kilpailut. Tutkintoja on joissakin tapauksissa mahdollista suorittaa myös maksullisissa, yksityisissä kouluissa. Lisäksi erilaisia hakuja järjestetään eri ajankohtina. Hakemiseen liittyvät eroavaisuudet kohteen mukaan ovat siis hyvin oleellisia huomioida. Aihe on varsin laaja, minkä vuoksi tähdennän tässä yhteydessä vain yleisellä tasolla valintamenetelmiin ja koulutustarjontaan tutustumista huolellisesti. 

Koulutustarjonta eri koulutussektoreilla on käytännössä loputon, mikä antaa henkilölle mahdollisuuden hakeutua lähes minkä tahansa alan pariin edellä käsiteltyjen seikkojen mukaan. Seuraavaksi on selvitettävä käytännössä, suovatko henkilökohtaiset valmiudet edellytyksiä opiskelupaikan hankkimiseksi tietyssä koulussa. Tämä on karkeasti arvioitaessa etukäteen, jos on kyky tarkastella itseään kriittisesti. Hyvä itsetunto ja itsetuntemus ovat tässä keskeisiä ominaisuuksia, sillä niiden häiriötilat voivat aiheuttaa ongelmia ratkaisevassa vaiheessa. Yhtäältä henkilö ei välttämättä usko omiin mahdollisuuksiinsa todellisista valmiuksistaan huolimatta, toisaalta hän voi yliarvioida itsensä ja pettyä karvaasti myöhemmin, kun mahdollisten pääsykokeiden tulokset eivät anna edes viitteitä mahdollisuuksista saada opiskelupaikka tietyssä koulussa. Jokaisen on kuitenkin lopulta todettava käytännössä, onko opiskeleminen ja tutkinnon suorittaminen itseään kiinnostavan aihepiirin parissa tietyllä koulutussektorilla mahdollista. Tämän osalta on lohdullista, että samalla sekä itsetunto että itsetuntemus ohjautuvat jokseenkin väkisin oikeaan suuntaan tuloksista riippumatta. Omia valmiuksiaan ja kykyjään epäilleen itseluottamus kasvaa hänen annettuaan itsellensä mahdollisuuden yrittää, sen sijaan itsensä yliarvioinut joutuu tarkentamaan kuvitelmien ja todellisuuden välistä suhdetta. Molemmissa tapauksissa psyyke kehittyy terveellisesti, minkä johdosta kannattaa aina pyrkiä. Ensisijaisen tärkeää on siis yrittää, koska muuten jää ikuiseksi arvoitukseksi, olisiko voinut opiskella juuri itseään kiinnostavaa ammattia tai tutkintoa. Epätietoisuus on henkisesti monin verroin epäonnistumista inhottavampaa.

Uskon vahvasti, että useimpia korkeakouluun pyrkiviä huolestuttaa paljon myös ylpeyteen liittyvät seikat. On yleisesti huomattavasti kiusallisempaa saattaa myöhemmin ympäristön tietoon (muiden asiasta kysyessä) oma riittämättömyytensä muiden pyrkineiden keskuudessa kuin todeta itselleen, ettei tullut hyväksytyksi. Tämä johtuu siitä, että ympäristö kokee tällaisessa tapauksessa lähes poikkeuksetta tietyn koulutussektorin tai koulutusohjelman olevan liian haastava kyseiselle henkilölle. Kukaan ei tietenkään haluaisi yksinkertaisemman ihmisen leimaa ylleen, mikä helposti tapahtuu edellä kuvatun johdosta. Tähän ilmiöön viitataan myös muilla sivulla.

Oikea asenne pyrkimisessä kulminoituu siis ajatukseen, jonka mukaan on aina yritettävä vähintään kerran saavuttaakseen opiskelupaikan haluamassaan opinahjossa. Tämän ohella on erityisen tärkeää, että pyrkiminen tehdään niin hyvin kuin mahdollista. Se tarkoittaa antaumuksellista ja tinkimätöntä valmistautumista, jossa ei ole tilaa kompromisseille. Vakavasti toteutettava pyrkiminen kovassa kilpailutilanteessa voi aiheuttaa jopa pelontuntemuksia mahdollisesta epäonnistumisesta ja ylpeyden saamasta kolauksesta ympäristön näkökulmasta, mutta optimisti kokee asian siten, että toiminta johtaa periaatteessa joka tapauksessa onnistumiseen. Jos henkilö tulee hyväksytyksi pääsykokeen perusteella, hän voi onnitella itseään. Jos henkilö sen sijaan ei tule valituksi, hän voi arvioida sijoitustaan ja marginaaleja hyväksyttyjen ja ei-hyväksyttyjen hakijoiden välillä. Kun henkilö on valmistautunut pääsykokeeseen tosissaan, muttei ole tullut valituksi, on tämän pohjalta arvioitavissa, kuinka mielekästä olisi pyrkiä myöhemmin uudestaan. Tarkkoja raja-arvoja uudelleen pyrkimisen puolesta on mahdotonta antaa tässä, mikä osaltaan haastaa henkilön aiemmin mainittuun itsetutkiskeluun, johon toisen on varsin vaikea osallistua. Yleisellä tasolla on toki eri asia jäädä ensimmäisenä henkilönä hyväksyttyjen ulkopuolelle kuin esimerkiksi olla saamatta lainkaan kokeissa edellytettyä vähimmäispistemäärää. Kukin arvioi lopulta itsenäisesti sen, minkälainen tulos antaa aihetta pyrkiä samaan koulutusohjelmaan samassa paikassa uudestaan, mikäli ei ollut tullut hyväksytyksi. Tämän ohella on varsin oleellista pohtia, voiko tiettyä koulutusohjelmaa opiskella jossakin toisaalla. Suurten kaupunkien opinahjoihin on käytännössä aina vaikeampaa päästä. Jos henkilö on varma esimerkiksi kauppatieteellisten opintojen sopivuudesta itselleen, kannattaa rohkeasti hakeutua myös pienempien paikkakuntien yliopistoihin. Sijainnin asettaminen varsinaista koulutusohjelmaa tärkeämmäksi kriteeriksi on mielestäni pakkomielteinen teko, joka ei ole kannattava ratkaisu, koska se edustaa jälleen pinnallisia motiiveja. Lisäksi on tärkeä huomioida, että samalla koulutussektorilla toimivat opinahjot eivät ole käytännössä lainkaan identtisiä: esimerkiksi kurssien toteutus ja luennoitsijat sekä muut käytännöt poikkeavat aina toisistaan jonkin verran.

Kouluttautumista on tapana tarkastella myös sen tarjoamien mahdollisuuksien työllistyä näkökulmasta, kun haetaan opiskelijaksi. Jo sivuston etusivulla mainitaan, että varmaan työllistymiseen tuudittautuminen pelkän tutkinnon perusteella ei kuitenkaan ole kannatettava näkemys, koska työllistymiseen vaikuttavat myös monet tutkinnon ulkopuoliset tekijät, joskin tietyt alan tai ammatin edustajat työllistyvät yleensä keskimääräistä vaivattomammin. Esimerkiksi lähihoitajan tutkinnon suorittaneen voidaan olettaa työllistyvän koulutustaan vastaavaan työhön pääaineenaan taidehistoriaa opiskellutta filosofian maisteria jonkin verran todennäköisemmin. Yleensä työllistymismahdollisuuksien arvioiminen vain tutkinnon perusteella ei kuitenkaan ole mielekästä useiden kokonaisuuteen vaikuttavien tekijöiden vuoksi. Tiettyä alaa koskeva työllisyystilanne voi myös opintoja aloitettaessa olla tyystin eri kuin valmistuttaessa.

Joka tapauksessa kouluttautumisen pitäisi aina pohjimmiltaan rakentua sellaiselle motivaatiolle, joka pidemmällä aikavälillä perustuu aitoon kiinnostukseen tiettyä alaa tai toimea kohtaan. Vahva motivaatio perustuu pohjimmiltaan aina selvälle tavoitteelle. Toiminta on turhaa ja merkityksetöntä, ellei sillä pyritä tiettyyn selvästi määriteltyyn päämäärään. Viittaan motivaatiolla arkipäiväisesti yksilön tahtoon toimia tavoitteellisesti jonkin asian vuoksi. Tämä asia on siten ensisijaisen tärkeää oivaltaa muun muassa yliopistoon pyrkimisen näkökulmasta. Motivaatio itsessään voi perustua useaan seikkaan yksilön mukaan, kuten kunnianhimoon, tiettyyn ammattiin valmistavaan tutkintoon liittyvään palkkatasoon tai luonnolliseen kiinnostukseen aihepiiriä kohtaan, jota tällä sivulla korostetaan. Loppujen lopuksi on keskeistä, että motivaatio on ylipäänsä olemassa.


Ohjeet opiskelupaikan hankkimiseksi

Alapuolella on visualisoitu yllä oleva teksti prosessina. Kuvaaja siis esittää, kuinka opiskelupaikan hakemista kannattaa suunnitella ja miten hankkeessa on järkevää edetä. Kokonaisuutta voi tarkastella paremmin PDF-tiedostona, joka aukeaa painamalla oheisen esikatselukuvan alapuolella olevaa linkkiä.


                                   
                            Opiskelupaikan hakeminen henkilökohtaisena, teknisenä prosessina.


Oheinen kuvio on siis erikseen PDF-tiedostona. Se aukeaa tästä.

- - - - -

JATKA

sivulle 2. Pyrkiminen yliopistoon

TAI

palaa Kauppatieteilyä-sivuston etusivulle.

- - - - -

Takaisin pääsivulle