2. Pyrkiminen yliopistoon

SISÄLTÖ

    – Johdanto
     Idea syntyy, kehittyy ja muuttuu toiminnaksi
    – Valmennuskursseille osallistuminen 
    – Pääsykokeeseen valmistaudutaan opiskelemalla pääsykoemateriaalia
    – Pääsykokeessa menestyminen
    – Pääsykoe nykyään
    – Kilpailu ei ole absoluuttista, vaan suhteellista
    – Valmennuskurssien asema ja merkitys yliopistoon pyrittäessä
    – Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, videokuva kertoo kaiken


Johdanto

Sivuston etusivulla käsitellään lyhyesti ammattikorkeakoulun ja yliopiston vaativuuseroja käytännössä, joita pidän siis selvästi yleistä mielikuvaa vähäisempinä. Yhdessä asiassa ammattikorkeakoulu ja yliopisto eroavat kokemuksieni mukaan niin merkittävästi toisistaan, ettei niiden vertailu välttämättä ole edes mielekästä: pääsykokeet ja niiden vaativuus. Asianmukainen pyrkiminen yliopiston kauppatieteelliseen tiedekuntaan tai kauppakorkeakouluun on erittäin haasteellista. Onnistuakseen hakijan on oltava erittäin motivoitunut, poikkeuksellisen ahkera sekä henkisesti ja taidollisesti erinomaisesti valmistautunut varsin pitkällä aikavälillä.
Koitos huipentuu pääsykokeeseen, jonka perusteella joukko hakijoita asetetaan kylmästi paremmuusjärjestykseen. Lopulta vain pieni osa tulee hyväksytyksi yliopistoon.

Pääsykokeen vaativuutta ilmentää mielestäni parhaiten se, että pidän opiskelupaikan saavuttamista Tampereen yliopiston kauppatieteellisestä tiedekunnasta ensimmäisellä yrittämälläni vuonna 2009 elämäni suurimpina onnistumisinani. Omalla kohdallani yliopistoon hyväksytyksi tuleminen vaati viiteen pääsykoekirjaan paneutumista intensiivisesti eri muodoissa yhteensä lähes 700 tunnin ajan erittäin kovassa kilpailutilanteessa sekä edelleen onnistuneen suorituksen varsinaisessa pääsykoetilaisuudessa.
Usein kuuleekin varsin totuudenmukaisesti todettavan, että kauppakorkeakoulun pääsykoe on opintojen ylivoimaisesti vaikein tentti. Esimerkiksi vuonna 2009 Tampereen yliopiston kauppatieteellisen tiedekunnan yrityksen hallinnon pääaineeseen yli 400:sta kokeeseen osallistuneesta opiskelupaikan sai vain 20 henkilöä  siis alle 5 % hakijoista. Teemaa on siten aiheellista käsitellä erikseen.

Sivun otsikko viittaa opiskelupaikan hankkimiseen yliopistossa. Tällä sivulla ei siis käsitellä lainkaan ammattikorkeakoulun pääsykoetta. Ammattikorkeakoulun (Haaga-Helia) kunniaksi on kuitenkin mainittava, että opiskelijavalinnan kannalta standardit ja vaatimustaso ovat selvästi nousseet aikojen saatossa. Myös ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin on nykyään valmistauduttava asiallisesti, jotta pääsykokeessa voisi menestyä. Perustan väitteeni vuoden 2014 liiketalouden koulutusohjelman ennakkomateriaaliin sekä pääsykokeen rakenteeseen, joita sillmäilin tätä kommenttia varten. Ennakkoaineiston laajuuden sekä hakijamäärien kasvettua opiskelupaikka on yksiselitteisesti huomattavasti vaikeampi saavuttaa kuin esimerkiksi vuonna 2005, kun itse pyrin kyseiseen opinahjoon. Lisäksi on hyvä huomioida se kuriositeetti, että ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin on esikarsinta hakemusten perusteella, kun taas yliopiston pääsykokeisiin voi osallistua periaatteessa kuka tahansa.

Opiskelupaikan saavuttaminen yliopistossa on joka tapauksessa käsittelemisen arvoinen kokonaisuus, johon paneudutaan seuraavassa. Lähinnä kuvaan valmistautumistani pääsykokeeseen sekä otan kantaa tiettyihin pyrkimiseen liittyviin tekijöihin. Muu oleellinen tekninen, kauppatieteitä opiskelemaan pyrkivän henkilön tarvitsema tieto löytyy internetistä osoitteesta www.kauppatieteet.fi. Kyseinen sivusto koskee siis niin sanottua yhteishakua.


Idea syntyy, kehittyy ja muuttuu toiminnaksi

Opiskelun ammattikorkeakoulussa ohessa kiinnostukseni ja edelleen motivaationi alaa kohtaan olivat lisääntyneet.
Muistan pohtineeni yliopistoon hakemista jo ensimmäisen ammattikorkeakoulussa viettämäni vuoden jälkeen. Toisaalta minulle oli selvää, että aloitettu ammattikorkeakoulu olisi ensin käytävä loppuun. Opintojen keskeyttäminen pitäisi nimittäin aina olla erittäin harkittu ratkaisu, johon päädytään vain poikkeustilanteessa. Oli siten selvää, että tulisin suorittamaan ensin tutkinnon ammattikorkeakoulussa, minkä jälkeen voisin harkita pyrkimistä yliopistoon. Ajatus oli mielessäni aika ajoin opintojen lomassa, jolloin valmistelin itseäni henkisesti yliopistoon pyrkimistä varten.

Suunnitelmani konkretisoitui ensimmäisen kerran tradenomiksi valmistumisen kynnyksellä vuoden 2008 lopulla, kun osallistuin yhden yliopistojen pääsykokeisiin valmentavan yrityksen, Huippuvalmennuksen info-tilaisuuteen Helsingissä. Yrityksen perustaja Teemu Laajasalo piti varsin hekumallisen, tyylilleen uskollisen puheen, jolla vakuuteltiin hakijaa uskomaan itseensä sekä Huippuvalmennusta oikeana valintana valmennuskurssiksi. Laajasalo kieltämättä onnistui tavoitteessaan, sillä vahvistin näkemystäni pyrkiä yliopistoon opiskelemaan kauppatieteitä 
mahdollisesti Huippuvalmennuksen asiakkuuden kautta.

Vihdoin tammikuun alussa 2009 oli aika tehdä lopullinen päätös yliopistoon pyrkimisestä. Muistan hyvin, kuinka olin ajanut autollani Helsingin kauppakorkeakoulun liepeille. Istuin pysäköidyssä autossani ja pohdin asiaa rakennusta katsoessani. Pääsykoekirjat saattoi nimittäin ostaa yliopiston paraikaa avoinna olevasta kirjakaupasta. Tämä oli käännekohta, koska tein tuolloin päätöksen siitä, ryhtyäkö urakkaan vai jättääkö asia sikseen. Jotta opiskelupaikan saavuttaminen olisi ylipäänsä realistinen tavoite, valmistautuminen oli (mielestäni) aloitettava jo vuoden alussa eli viimeistään tuolloin. Mietintäaikaa ei voinut enää pidentää.

Tunne oli todella jännittävä ja jopa hieman pelokas. Pohjimmiltaan pelko tietenkin kumpusi mahdollisesta epäonnistumisesta, joka koskettaisi yksilöä usealla eri tasolla. Raaka totuus on, että hakija joko saavuttaa opiskelupaikan tai ei saavuta sitä. Välimuotoja ei ole olemassa, mikä on pelon ydin. Ajatus siitä, että valtavan ja pitkäaikaisen hankkeelle omistautumisen jälkeen ei tulisikaan hyväksytyksi opiskelijaksi yliopistoon, oli todella epämiellyttävä. Asetelman rasittavuutta voi korostaa ajattelemalla tilannetta, missä henkilö sitoutuisi ehdottoman uhrautuvasti puolen vuoden uuvuttavaan työsuhteeseen siten, että hän saisi palkan vasta työsuhteen päätyttyä  jos silloinkaan. Konkretian ohella olisi inhottavaa todeta itselleen, että toiset hakijat menestyivät kaikesta huolimatta paremmin. Tästä saisi toki lopulta tietää myös ympäristö, kun ihmiset tiedustelisivat omasta pääsykoemenestyksestä. Kurimuksen kruunaisi se, että arvokkaat pääsykoekirjat ja vielä arvokkaampi valmennuskurssi eivät maksaisi itseään juuri millään tasolla takaisin. Kyseessä olisi siis varsin vakava takaisku niin henkilökohtaiseti, taloudellisesti kuin sosiaalisesti.

Minulla oli kuitenkin mielestäni erinomaiset puitteet ja edellytykset ryhtyä koitokseen. Saatoin varata koko alkuvuoden vain opiskelulle, minulla oli mahdollisuus osallistua valmennuskurssille sekä koin henkiset ja ammatilliset valmiuteni olevan riittävät yrittämistä varten. Lisäksi oli jälleen aika muistuttaa itseään siitä, kuinka ihmisellä on taipumus katua juuri niitä asioita, joita ei aikoinaan tehnyt. Epäonnistumista vielä pahempaa on se, ettei koskaan yrittänyt. Tulin siihen päätelmään, että tilanteeni huomioiden on velvollisuuteni ottaa haaste vastaan. Lopuksi tarvittiin enää varsinainen päätös, josta ei ollut paluuta: nousin autostani ja lähdin kävelemään kohti kauppakorkeakoulun kirjakauppaa. Ostin pääsykoekirjat ja saatoin nyt pyrkiä yliopistoon lukemaan kauppatieteitä.

Vuonna 2009 pääsykoekirjat olivat aineiden mukaan seuraavat:

 Kansantalous: Taloustieteen oppikirja (2008)

 Hallinto:  Johtaminen ja organisointi (2008)

 Laskentatoimi: Avain laskentatoimeen ja rahoitukseen (2007)

 Markkinointi: Strategisen markkinoinnin perusteet (2007)

 Matematiikka: Johdatus kvantitatiiviseen analyysiin taloustieteissä (2008)

Tästä eteenpäin keskityin ehdoitta noin puolen vuoden päästä järjestettävään pääsykokeeseen.
Aloitin intensiivisen pääsykoekirjoihin paneutumisen 19. tammikuuta 2009. Suuri urakka oli alkanut.

   

       Tässä on keskeisin vuoden 2009 pääsykoemateriaali. Päällimmäisenä ovat viisi kirjaa (varsinainen
       pääsykoeaineisto), alapuolella
Supermaster-valmennuskurssin tiivistelmä- ja harjoitusvihkot.


     
   Vasemman puoleisessa Supermasterin kansiossa on harjoitustehtävät, oikean puoleisessa koetehtävät.


Valmennuskursseille osallistuminen 

Ehdin jo tammikuun aikana paneutua kaikkiin pääsykoekirjoihin varsin hyvin. Olin aikaisemmin myös ilmoittautunut Huippuvalmennuksen valmennuskurssille, joka alkaisi helmikuussa. Kyseiselle kurssille päädyin kuitenkin melko heppoisin perustein. Lähinnä kyse oli periaatteellisesti mille tahansa valmennuskurssille ilmoittautumisesta, koska niille osallistuminen oli käytännössä tärkeä osa yliopistoon pyrkimistä. Huippuvalmennuksessa silloin toimineen Laajasalon onnistui siis yrityksen info-tilaisuudessa puhumaan yleisölle tarpeeksi nostetta synnyttävällä tavalla houkutellakseen myös minut ilmoittautumaan hänen organisoimalleen kurssille (Laajasalo oli kuitenkin käytännössä vain yrityksen myyntiedustaja, eikä liittynyt mitenkään itse ainakaan kauppatieteiden opetustilaisuuksiin).

Toimin siis nurinkurisesti, kun aloin tammikuussa jo yhdelle valmennuskurssille ilmoittauduttuani etsiä netistä tietoa kauppatieteellisistä valmennuskursseista tarkemmin. Kävi ilmi, että Timo Hentusen johdolla järjestettävä Supermaster-valmennuskurssi olisi tiettävästi tehokkain ja tasokkain kokonaisuus markkinoilla. Olin todella onnekas, sillä saatoin vielä tammikuun lopulla ilmoittautua aivan viimeisimmille paikoille kurssilla. Muistan edelleen hyvin, kuinka tapasin Hentusen sovitusti Pasilan juna-asemalla, missä hän ojensi minulle muille jo erillisessä info-tilaisuudessa jakamansa ennakkomateriaalin. Lopulta osallistuin siis kahdelle valmennuskurssille parantaakseni mahdollisuuksia saavuttaa tavoitteeni. Olosuhteet pyrkimiselleni olivat siten tältäkin osin ihanteelliset, joskin on hyvä korostaa jo tässä kohtaa tekstiä, että suurimman työn joutuu kukin aina tekemään lopulta itse pääsykoemateriaalin parissa.

Kommentoin seuraavaksi erikseen Supermaster-valmennuskurssia, koska sillä oli ratkaisevan tärkeä merkitys osana valmistautumistani yliopiston pääsykokeisiin. Supermaster on vain Helsingissä toimiva (mutta erinomaisesta maineestaan myös muualla tunnettu), pelkästään kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin keskittyvä valmennuskurssi. Toimintaa on johtanut 1980-luvun lopulta asti Timo Hentunen, jota pidetään hänen valmennuskursseilleen osallistuneiden keskuudessa niin sanottuna elävänä legendana. Supermaster henkilöityy erittäin vahvasti häneen, joskin taustalla vaikuttaa muitakin ihmisiä. Hentunen itse on aiemmin opiskellut matematiikkaa Helsingin yliopistossa.

Supermasterin voidaan sanoa olevan ylivoimaisesti paras valmennuskurssi kauppatieteitä opiskelemaan pyrkivälle henkilölle. Perustan mielipiteeni siihen, että olen itse käynyt kyseisen kurssin, enkä voi kuvitella millään tavalla parempaa kokonaisuutta. Kurssi on varsin hintava, vuonna 2015 se maksoi 2100 euroa (1845 euroa vuonna 2009). Vastineeksi kurssi kuitenkin tarjoaa hakijalle kaiken sen avun, mitä hän voi ulkopuoliselta taholta koskaan odottaa. Kurssin opiskelumateriaali on erittäin laadukas: kattavuus, virheettömyys ja selvyys eivät jätä toivomisen varaa. Lisäksi kurssilla järjestetään koerutiinin kehittämiseksi lukuisia niin sanottuja minikokeita sekä myös useampi täysimittainen, varsinaista pääsykoetta mahdollisimman tarkasti jäljittelevä tentti. On myös luonnollista, että vain kauppatieteellisten tiedekuntien pääsykokeisiin keskittyvä ja vuosikymmeniä toiminut kurssi tarjoaa antoisimmat puitteet valmistautumista varten.

Oleellinen osa Supermaster-kurssin mahtavuudesta perustuu kuitenkin luennoitsija Timo Hentuseen. Hän hallitsee (kaikki) pääsykokeen teemat kunkin vuoden materiaalin mukaan, johtaa erittäin järjestelmällisesti ja suhtautuu opettamiseen asianmukaisesti. Lisäksi Hentunen pitäytyy aikatauluissa tinkimättömästi, huolehtii työrauhasta ehdoitta ja omistautuu opiskelijoiden ohjaamiselle. Kurssin pitäminen on erittäin tarkasti organisoitua kaikista näkökulmista. Kuriositeettina voidaan mainita Hentusen valinta käyttää piirtoheitintä ja kalvoja edelleen 2010-luvulla. Yleensä reilusti yli puolet Supermaster-kurssin käyneistä saavuttaa opiskelupaikan jostakin yliopistosta. Lopuksi annan sanani siitä, että mielipiteeni kurssista on vilpitön. En mainosta ketään tai mitään.

Huippuvalmennus-kurssi ei sen sijaan ollut läheskään yhtä hyödyllinen kuin Supermaster-kurssi. Pohjimmiltaan tämä johtuu Supermasterin jonkinasteisesta teoreettisesta täydellisyydestä, jolloin muilla kursseilla on mahdollisuus yltää enintään samalle tasolle (mitä Huippuvalmennus ei tehnyt). Toki Huippuvalmennus antoi oman lisänsä kokonaisuuteen: kurssilla painotettiin hieman eri asioita, eikä oppi tietenkään niin sanotusti kaatanut ojaan. Lisäksi sain Huippuvalmennuksen luennoilla hyvän muistutuksen siitä, kuinka moni muu pyrki samaan aikaan yliopistoon, jolloin pidin itseni valppaana oman tasoni kehittämisestä.


Pääsykokeeseen valmistaudutaan opiskelemalla pääsykoemateriaalia

Asennoiduin yliopistoon pyrkimiseen alusta asti siten, että ryhtyisin urakkaan ainoastaan kerran. Antaisin kaikkeni vain yhtä yritystä varten, mikä oli keskeinen lähtökohta pyrkimiselle. Riippumatta siitä, kuinka lähellä opiskelupaikan saavuttaminen lopulta olisi, en yrittäisi enää toista kertaa. Lähinnä kyse oli puhtaasta periaatteesta, mutten myöskään ollut halukas käyttämään resursseja samaan prosessiin enää uudestaan, vaan keskittyisin siinä tapauksessa johonkin muuhun. Yhteen yritykseen perustuva suunnitelma oli myös mainio motivaation lähde, koska en sallinut itselleni enempää mahdollisuuksia. Tilaisuus oli siis mahdollista hyödyntää vain kerran.

Pääsykokeessa menestyminen vaatii ajallisesti erittäin mittavaa valmistautumista, joskaan oleellista ei tietenkään ole siihen käytettyjen tuntien laskeminen, vaan asioiden opetteleminen ja sisäistäminen. Supermaster-kurssin johtohahmon Timo Hentusen mukaan opiskelupaikan saavuttaminen vaatii kuitenkin käytännössä keskimäärin vähintään 500 tuntia paneutumista pääsykoemateriaaliin. Tämä tarkoittaa kirjojen lukemista kannesta kanteen useita kertoja, minkä lisäksi keskitytään erikseen keskeisimpiin ja vaikeampiin aiheisiin. Niinpä tarinat opiskelupaikan saavuttamisesta kauppakorkeakoulusta vain parin viikon valmistautumisella lienevät todellisia urbaanilegendoja. Vaikka tapaukset olisivat tosia, ne ovat luonteeltaan niin ainutkertaisia, ettei kenenkään vakavasti asiaan suhtautuvan pidä nojautua niihin ohjeellisina. Jokainen pääsykokeisiin asiallisesti valmistautunut  ja opiskelupaikan saavuttanut tietää kokemuksesta, kuinka paljon vaatii yksilöltä omistautua pyrkimiselle.

Pääsykoekirjoista on hyvä huomioida, että vuonna 2009 viidestä aihepiiristä periaatteessa vain kolme oli sellaisia, joihin saattoi valmistautua puhtaasti teoksiin perehtymällä. Nämä teemat olivat hallinto, laskentatoimi ja kansantalous. Sen sijaan markkinointi ja matematiikka muodostivat hieman ongelmallisemman kokonaisuuden. Ensinnäkin markkinointi oli ilmoitettu toteutettavan niin sanottuna aineistokokeena, mikä tarkoitti pääsykokeen markkinoinnin kysymysten pohjautuvan myös erilliseen, vasta koetilaisuudessa jaettavaan materiaaliin. Taktisesti ongelmallisen asetelmasta teki se, että hakija ei voinut etukäteen tietää, kuinka moni markkinoinnin kysymyksistä pohjautuisi suoraan teokseen ja kuinka moni aineistoon. Myöskään ei ollut tiedossa, missä määrin markkinoinnin pääsykoekirja ja erillinen aineisto ylipäänsä liittyisivät toisiinsa. Koetilanteessa kävi lopulta ilmi äärimmäinen asetelma: pääsykoekirjasta ei kysytty mitään, eikä siihen edes viitattu millään tavalla aineiston ohella. Toisin sanoen Strategisen markkinoinnin perusteet -kirja oli pääsykokeen näkökulmasta ehdoitta hyödytön. Tämän varaan ei tietenkään voinut ennen pääsykoetta laskea, jolloin kyseiseen teokseen oli toki paneuduttava yhtä intensiivisesti kuin muihinkin pääsykoekirjoihin. Surkuhupaisan asetelmasta teki se, ettei markkinointia käsittelevä kirja ollut erityisen mielekästä luettavaa, kuten seuraava esimerkki havainnollistaa.


   
          Tähän tekstikappaleeseen kulminoituu Strategisen markkinoinnin perusteet -kirjan korkealentoisuus.
           Teoksen sisältö koostuu paljolti teoreettisista ilmauksista ja runsaasta sivistyssanojen käytöstä.


 
     Tämä on niin ikään ote kirjasta Strategisen markkinoinin perusteet. Taulukko on otsikoitu nimellä
     "Markkinointihenkisyys matriisina". Kuvaa ei voi suurentaa tai tarkentaa, koska tarkoitukseni ei ole
     loukata liiaksi tekijänoikeuksia (kukin tutustukoon kirjaan henkilökohtaisesti). Haluan korostaa, että
     oheinen kuva on melko tarkasti mittakaavassa 1:1. Kyseisestä opuksesta ei siis kysytty pääsykokeessa
     yhtään mitään 
siis ei mitään. Kunpa asian olisi tiennyt etukäteen...


Sen sijaan matematiikka oli siksi vaikea aihe, että siihen paneutuminen oli luonteeltaan varsin erilaista verrattuna johtamiseen, kansantalouteen ja laskentatoimeen. Useilla hakijoista oli nimittäin jo valmiiksi tausta lukion matematiikan pitkästä oppimäärästä, eikä kyse siten ollut vastaavalla tavalla tietyn kirjan tarjoaman uuden tiedon sisäistämisestä. Vastavuoroisesti matematiikkaan perehtymättömän henkilön oli hahmotettava teema ikään kuin ylimääräisenä aineena (edustin itse tätä joukkoa). Voitiin siis ajatella, että viidesosan pääsykokeen kysymyksistä (8 kysymystä 40:stä) ollessa jokseenkin vaikeita matemaattisia laskuja, aihepiirin jo valmiiksi hallitsevat hakijat olivat eittämättä etulyöntiasemassa. Asetelmaa ei tietenkään pidä tulkita epäreiluksi, joskin on kiistatonta todeta, että matemaattisesti kyvykkäät henkilöt olivat erittäin vaikeita vastustajia muille pyrkijöille, sillä piste-ero näiden kahden ryhmän välillä muodostui käytännössä jo ennen pääsykoetta huomattavaksi.
Jopa kahdeksan pisteen etumatka on yksiselitteisesti valtava, jonka kuromiseksi tuli hallita muut oppiaineet poikkeuksellisen erinomaisesti (tässä tavoitteessa onnistuinkin mainiosti). Matematiikan asemaa pääsykokeessa sekä pienten marginaalien merkitystä käsitellään tällä sivulla erikseen myöhemmin.

Yksinkertaiseen strategiaani kuului opiskella tasaisesti joka päivä muutama tunti sen sijaan, että olisin laatinut pidempiä rupeamia arkipäiviä varten, jolloin esimerkiksi viikonloppuna ei olisi tarvinnut keskittyä valmistautumiseen. Kääntäen tämä tarkoitti sitä, että muiden yliopistoon pyrkivien tasolla pysyäkseni en voinut pitää kovin usein kokonaan opiskelusta vapaita päiviä. Menetelmä sopi kuitenkin hyvin itselleni, koska vailla välipäiviä tunsin olevani jatkuvasti orientoituneena pääsykokeeseen. Lähempänä pääsykoetta päivittäiset opiskelumäärät toki lisääntyivät. Anekdoottina kerron, että muutamaa päivää ennen pääsykoetta järjestin vielä pienimuotoisen ihmiskokeen. Halusin kokeilla, miltä tuntuu opiskella kirjaimellisesti 12 tuntia päivässä (todellinen pääsykoemateriaalin parissa vietetty aika). On selvää, ettei päivään kuulunut pääsykokeeseen valmistautumisen ohella muuta kuin välipalat ja käynnit WC:ssä. Kokemus oli erikoinen.


              Yläpuolella on yksi taulukoista, joka kuvaa osaa toukokuun valmistautumisesta. Aloitin tehokkaan
         loppukirin kuukausi ennen pääsykoetta. Opiskelin joka päivä vähintään seitsemän tuntia viikon

         jokaisena päivänä. Pidin enää pari kevyempää päivää harkittuina ajankohtina kesäkuussa.



Supermaster-kurssilla oli kolme eri opiskeluryhmää, joista kuhunkin kuului noin 60 hakijaa. Yhteensä kurssille osallistui siis lähes 200 henkilöä. Kurssin toteutukseen liittyi muun muassa sellainen erikoispiirre, että harjoituskokeiden tulokset olivat nimien kera kaikkien osallistujien nähtävillä. Näin jokainen saattoi arvioida omaa sijoitustaan suhteessa muihin. Tämä toimintatapa korosti pyrkimisen kilpailullista näkökulmaa, mitä tarkastellaan myöhemmin erikseen.  

   
     Tässä on kustakin Supermaster-kurssin maksikokeesta saamani pistemäärä sekä ryhmäni sen kertainen
      keskiarvo. Suoriuduin jokaisesta kokeesta jonkin verran keskiarvoa paremmin, jolloin tiesin olevani
      hyvin valmistautunut.


Yhteen Hentusen kurssin aikana järjestämistä koetilaisuuksista liittyi sellainen erikoisuus, että tentissä sai käyttää omia muistiinpanoja yhden A4-paperin verran. Hyödynsin myönnytyksen melko äärimmäisellä tavalla: laadin Word-tekstinkäsittelyohjelmalla kaksipuolisen A4:n, johon olin kirjannut muistiinpanoja erittäin pienellä kirjasinkoolla (tämä oli helppo toteuttaa sen jälkeen, kun olin aiemmin laatinut itselleni yli satasivuisen, kaikkia pääsykoekirjoja käsittelevän tiivistelmän). Myöhemmin koetilanteessa Hentunen huomasi minun tarkastelevan paperiani suurennuslasilla. Tentin jälkeen muistiinpanoni komeilivat luentosalin seinällä parin muun paperin kanssa esimerkkinä mainiosta valmistautumisesta ja keinojen soveltamisesta.


   
       Tämän kaiken mahdutin yhdelle A4-paperille, jonka molemmat puolet tietenkin käytin. Hentusen
       vaativuutta ilmentää  hyvin se, että hän antoi muistiinpanoistani kouluarvosanaksi vain 9 ½, joka
       on merkitty paperin yläreunaan tussilla. Kuvaa kannattaa toki tarkastella suurempana mittakaavan
       hahmottamiseksi, mikä onnistuu klikkaamalla yllä olevaa.


     
    Kurssin viimeisen niin sanotun maksikokeen eli täysimittaisen harjoituskokeen jälkeen kaikki tulokset
    esitettiin yhdellä, kaikki ryhmät yhdistävällä listalla.  Sijoituin tuolloin 36:ksi, mikä oli kannustavaa 180 
    kilpailijan joukossa. Kuuluin ryhmään yksi, jonka keskiarvo oli 20,39 pistettä. Olen toki sumentanut
    oheisessa listassa kaikkien muiden paitsi oman nimeni. Armottomuudestaan tunnettu Timo Hentunen
    toimi tässä kohtaa korrektisti, kun hän merkitsi viimeisiksi jääneiden nimet NN:llä.



Tätä sivua tehdessäni huomasin yllä olevassa listassa pari tuttua nimeä: sijoilla 102 ja 112 olleet henkilöt tapasin myöhemmin Tampereen yliopistossa. Sen sijaan viimeisessä maksikokeessa todella upeasti sijan kahdeksan saavuttanut henkilö ei tullut hyväksytyksi yliopistoon, sillä hän valitettavasti epäonnistui varsinaisessa pääsykokeessa (tieto perustuu yhteydenpitoon pääsykokeen jälkeen). Näiden huomioiden tarkoituksena on ilmentää, kuinka juuri pääsykokeessa menestyminen on ratkaisevaa. Asianmukaisesta valmistautumisesta ei valitettavasti jaeta lisäpisteitä pääsykokeessa. Arviointi on armoton. Kyseisestä neidistä mainittakoon vielä, että hän pyrki seuraavanna vuonna yliopistoon uudestaan aloittaen valtavan urakan lähes kokonaan alusta. Tällä kertaa palkintona oli opiskelupaikka. Äärimmäiselle tahdonvoimalle on niin sanotusti nostettava hattua.

Oma valmistautumiseni sujui kokonaisuutena erittäin hyvin, joskin kohtasin matkan varrella myös joitakin ongelmia. Merkittävin niistä lienee ollut pitkäaikaisen parisuhteeni lopullinen päättyminen kevättalvella, mikä väkisin vaikutti hetkellisesti kykyyn opiskella tehokkaasti. Väistämätön alakulo näkyi merkitsemättöminä kohtina yhdessä tuntipäiväkirjoista (vaaleanpunainen paperi aikaisemmin tällä sivulla). Muutaman päivän ajan seurantataulukko näytti kesimääräistä tyhjemmältä. Lopulta ryhdistäydyin ja muistutin itseäni siitä, mikä on tärkeää: opiskelupaikan tinkimätön tavoitteleminen. Lisäksi palautin mieleeni, kuinka Supermaster-kurssin Timo Hentuselle saattoi soittaa koska tahansa neuvoa kysyäkseen. Eräänä iltana otin häneen puhelimitse yhteyttä ja kerroin tilanteestani. Olin hieman huolissani sydänsurujen vaikutuksesta muuten erinomaiseen tarmooni ja motivaatiooni. Puhuimme pienen tovin, ja keskustelun lopuksi Hentunen sanoi jämäkästi jotakin hyvin yksinkertaista mutta tehokasta, minkä muistan aina kuin eilisen: "Nyt vaan pää kylmänä." Hentusen kaltaiselta auktoriteetilta neuvon kuuleminen käänsi ajatukseni ja orientaationi välittömästi takaisin pääsykokeeseen ja siihen valmistautumiseen. Tässä kohtaa onkin hyvä korostaa, että ilman Hentusta  ja hänen kurssiaan  en ehkä olisi tullut hyväksytyksi opiskelijaksi yliopistoon. Jälkikäteen voin todeta, että Hentusella oli ratkaiseva merkitys opiskelupaikan saavuttamisessa.

Pääsykokeeseen valmistautuessani minusta ehti tulla todellinen fakki-idiootti, mikä oli tietenkin toivottavaa. En keskittynyt vuonna 2009 ennen pääsykoetta juuri mihinkään muuhun kuin viiteen pääsykoekirjaan. On toki melko puuduttavaa viettää puoli vuotta vain muutaman opuksen parissa.  Välillä oli tietenkin tärkeää irrottaa ajatukset opiskelusta, mikä totetui omalla kohdallani kolmella tavalla: käymällä kuntosalilla, pelaamalla shakkia internetissä sekä katsomalla Frasieria ja Miami Vicea televisiosta. Muutoin keskityin varauksetta opiskelumateriaaliin paneutumiseen. Vihdoin tiistaina 16.6.2009 oli aika osoittaa kyvykkyytensä pääsykokeessa.
  

                                           
                                              Tämän paperin laadin itsellleni joitakin päiviä ennen pääsykoetta.
                                                Kyseessä on
tarkka toimintasuunnitelmani h-hetkeä varten.
                                                Kuvasta saa suuremman klikkaamalla.


On siis paljon yksittäisiä seikkoja, jotka on todella tärkeää huomioida varsinaisen opiskelun ohella. Pienet tekniset yksityiskohdat vaikuttavat kokonaisuuteen ratkaisevasti  jopa kohtalokkaasti. Joka vuosi hakijoita esimerkiksi unohtaa osallistua yhteishakuun opiskelun tiimellyksessä tai myöhästyy pääsykokeesta herätyskellon toimimattomuuden vuoksi (esimerkiksi jälkimmäiseen olin itse varautunut käyttämällä neljää herätyskelloa, jotka sijoitin eri puolille makuuhuonetta). Kyse ei siis ole vain pääsykoemateriaaliin uppoutumisesta, vaan suhtautumisesta prosessiin kokonaisuutena yksityiskohdat tarkasti huomioiden.


Pääsykokeessa menestyminen

Voin todeta onnistuneeni liki maksimaalisesti valmistautumiseeni nähden, joka itsessään oli täydellisyyttä hipova. Kiitettävän osaamistason ohella olin koetilanteessa itsevarma, rento ja levännyt, mikä oli erittäin tärkeää. Paniikki ei missään kohtaa vallannut mieltäni, vaan orientaationi oli yksiselitteisesti erinomainen. Nämä seikat nimittäin vaikuttavat suuresti siihen, kuinka osaamisensa saa käytännössä osoitettua koetilanteessa. Niinpä sain kolmesta, yksinomaan tenttikirjoihin perustuvista kysymyksistä (hallinto, laskentatoimi ja kansantalous) lähes täydet pisteet. Sen sijaan markkinointi ja matematiikka olivat huomattavasti hankalampia, kuten edempänä todetaan. Vuoden 2009 pääsykoetta voi muuten tarkastella Timo Hentusen laatimine ratkaisuineen painamalla tästä.

Kauppakorkeakoulun pääsykokeessa on 40 monivalintakysymystä; maksimipistemäärä on niin ikään 40. Kysymyksiä on siis varsin vähän suhteessa pääsykoemateriaalin laajuuteen eli viiteen kirjaan. Teokset on siten hallittava erinomaisesti, jotta voisi realistisesti tavoitella hyviä pisteitä pääsykokeessa. Yleensä oikeasta vastauksesta saa yhden pisteen, sen sijaan väärästä vastauksesta tulee puoli pistettä miinusta. 

Hallinnosta sain pääsykokeessa 8 / 8 pistettä, laskentatoimesta 7,25 / 8 pistettä ja kansataloudesta 6,5 / 8 pistettä. Korostettakoon, että edellä viitataan nimenomaan saatuihin pisteisiin kustakin kysymyssarjasta, ei oikeiden vastausten määrään. Yleensä koepisteitä laskettaessa ajatellaan, että väärä vastaus vähentää käytännössä 1,5 pistettä 0,5 pisteen sijaan. Laskutapa perustuu siihen, että hakijan väärästä vastauksesta ei aiheudu ainoastaan 0,5 pisteen laskua, vaan hän menettää samalla pisteen, jonka olisi saanut oikeasta vastauksesta. Siten voidaan huomata, että hallinnon kahdeksasta kysymyksestä vastasin oikein kaikkiin. Laskentatoimen kuudestatoista kysymyksestä vastasin oikein viiteentoista (kun oikea vastaus tässä kysymyssarjassa oli poikkeavasti 0,5 pisteen arvoinen ja väärä vastaus alensi 0,25 pistettä). Kansatalouden kahdeksasta kysmyksestä vastasin oikein seitsemään (kun oikea vastaus oli 1 pisteen arvoinen ja väärä vastaus alensi 0,5 pistettä).


Sen sijaan markkinoinnista sain tuloksen 1 / 8 vastattuani neljään kysymykseen, joista kaksi meni väärin (2 pistettä miinus 2 x 0,5 pistettä). Matematiikasta taas sain tuloksen 0 / 8 vastattuani kolmeen kysymykseen, joista kaksi meni väärin (1 piste miinus 2 x 0,5 pistettä). Lukijalle tämä voi näyttäytyä surkeana kokonaistuloksena. Siksi onkin painotettava, että markkinointi ja matematiikka olivat ne kaksi aihepiiriä, joihin valmistautuminen pääsykoekirjojen kautta oli selvästi poikkeavaa muihin oppiaineisiin verrattuna. Yhtäältä markkinoinnin kirjasta ei kysytty pääsykokeessa mitään (erillisen, vasta koetilaisuudessa jaetun aineiston korvatessa teoksen), toisaalta matematiikka oli suosiollinen aihepiiri vain osalle hakijoista opiskelutaustan perusteella (en kuulunut tähän joukkoon). Tällä ei kuitenkaan ollut niin paljon merkitystä lopputuloksen kannalta suhteellisuusperiaatteen vuoksi, mihin paneudutaan tekstissä myöhemmin. Markkinoinnin ja matematiikan käytännössä neutraalia luonnetta pääsykokeessa kuvaa se, että keskimäärin myös muut hakijat saivat kyseisissä aineissa vaatimattomat pisteet. Tällöin oma sijoitus muihin hakijoihin verrattuna ei muuttunut merkittävästi. 

Välittömästi pääsykokeen jälkeen tunne oli vähintään erikoinen. Aikaisemmin tammikuussa aloitettu keskeytymätön, uuvuttava ja intensiivinen rupeama oli juuri päättynyt äkillisesti. Ennen kaikkea tunne oli kuitenkin myönteinen. Saatoin toki heti kokeen jälkeen verrata omaa vastausriviäni oikeisiin vastauksiin (jonka olin kirjoittanut tenttisalissa kämmeneeni valvojien luvalla). Laskin saavani yhteensä 22,25 pistettä (ennen ensisijaisuuspisteitä). Historian valossa tämä tarkoitti sitä, että opiskelupaikka oli käytännössä varmistettu, mikä tietenkin tuntui fantastiselta. Toisin sanoen minun tarvitsi ainoastaan jännittää, mihin yliopistoon tulisin hyväksytyksi. Jopa Helsingin kannalta oli edelleen realistista olla toiveikas, joskin oli hieman todennäköisempää olla tulematta hyväksytyksi sinne. Sen sijaan tulisin lähes varmuudella hyväksytyksi joko Tampereen tai ainakin Vaasan yliopistoon. Pidin Vaasan yliopistoa kuitenkin huomattavasti todennäköisempänä vaihtoehtona siitä syystä, että marginaalit ovat erittäin pieniä. Jos pisteeni eivät riittäisi Helsinkiin, ne tuskin riittäisivät myöskään Tampereelle.

Kun tulokset heinäkuussa 2009 vihdoin julkistettiin, tarkistin toki ensimmäiseksi nimilistan Helsingin kauppakorkeakorkeakouluun hyväksytyistä opiskelijoista. Kuten olin hieman ounastellut, en valitettavasti kuulunut tähän joukkoon. Tämän jälkeen pidin jokseenkin itsestään selvänä, että nimeni on Vaasan yliopistoon hyväksyttyjen opiskelijoiden listalla. Kun tarkistin asian yliopiston sivuilta, en löytänyt nimeäni sieltäkään. Tässä kohtaa minua alkoi kieltämättä hieman pelottaa. En nimittäin osannut lainkaan kuvitella, että olisin tullut hyväksytyksi Tampereen yliopistoon edellä mainitun marginaalinäkökulman vuoksi. Totuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää. Nimeni komeili Tampereen yliopiston nettisivuilla, joilla lueteltiin kauppatieteellisen tiedekunnan yrityksen hallinnon koulutusohjelmaan hyväksytyt henkilöt. Kuuluin siis niiden kahdeksan koepistekiintiössä (ks. alapuolella) olevan henkilön joukkoon (40 % kahdesta kymmenestä aloituspaikasta), joka saavutti opiskelupaikan yli 180:sta kokeeseen osallistuneesta (40 % noin 450 hakijasta). Näin ollen koepistekiintiössä hakeneista henkilöistä hyväksytyksi tuli alle 5 %.

Hakijat siis asetetaan järjestykseen erikseen myös yhteisvalintapisteiden ja koevalintapisteiden perusteella. Kyse on kahdesta erilaisesta kiintiöstä, joista ensimmäiseen ryhmään luetaan noin 60 % hakijoista, jälkimmäiseen ryhmään noin 40 % hakijoista. Yhteisvalintapistekiintiöön kuuluvat hakijat, jotka kuuluvat suomalaisen ylioppilastutkintotodistuksen (tai muun vastaavan tutkintotodistuksen) arvosanojen perusteella parhaaseen 60 prosenttiin. Loput teknisesti kelvot hakijat kuuluvat koevalintapistekiintiöön. Hakijan ei itse tarvitse määrittää, kumpaan kiintiöön hän lopulta kuuluu, sillä asian ratkaisee valintatoimikunta. Kiintiöllä viitataan siis siihen, kuinka suuri osa tietyn yliopiston aloituspaikoista myönnetään kullekin kiintiölleOleellista kiintiöissä on käytännössä se, että koepistekiintiöön kuuluvan hakijan on keskimäärin jonkin verran vaikeampi saada opiskelupaikka. Tämä johtuu toki siitä, että yhdessä hänen kanssaan samassa kiintiössä pyrkiville on tarjolla vähemmän aloituspaikkoja, kuten edellä todetaan (rakenteen tarkoitus on siis hieman suosia ylioppilaskokeelle aikaisemmin omistautuneita henkilöitä). Kilpailun vuosien saatossa kovennuttua entisestään suurista kaupungeista (Helsinki, Tampere, Turku) on nykyään äärimmäisen vaikea saada opiskelupaikka koepistekiintiön kautta.

Välihuomautuksena on syytä korostaa, että vuonna 2016 korkeakoulut ovat lain velvoittamina alkaneet soveltaa niin sanottua ensikertalaiskiintiötä. Sen mukaan osa aloituspaikoista on varattava ensimmäistä korkeakoulupaikkaa hakeville. Ensikertalaiskiintiöt ovat suhteellisen isoja (tilanteen mukan jopa häkellyttävät 80 % aloituspaikoista), minkä johdosta muutos aikaisempaan on todella merkittävä.

Asetuin siis hyvin mielenkiintoisella tavalla pääsykoepisteiden näkökulmasta juuri siihen epätodennäköiseen kohtaan, jossa pistemäärä ei ollut riittävä Helsingin kauppakorkeakouluun, mutta silti riittävä Tampereen yliopistoon. Mainitsin saavuttaneeni pääsykokeessa miltei parhaimman mahdollisen valmistautumiseeni perustuvan tuloksen. Matematiikan osiossa tein kuitenkin ýhden klassisen huolimattomuusvirheen, kun ympyröin kokeessa vahingossa väärän vaihtoehdon, vaikka olin onnistunut päättelemään oikean vastauksen. Tämä virhe vähensi kokonaispistemäärääni 1,5 pisteellä. Jos olisin saanut pääsykokeesta 1,5 pistettä enemmän, olisin tullut ensisijaisuuden (ks. edempänä) johdosta hyväksytyksi Helsingin kauppakorkeakouluun. Vastavuoroisesti on hyvä huomata, että vain yksi vastaus enemmän väärin olisi merkinnyt opiskelupaikan menettämistä Tampereen yliopistosta. Näiden huomioiden tarkoituksena on korostaa marginaalien pienuutta pääsykokeessa. Olin toki äärimmäisen tyytyväinen saavutettuani opiskelupaikan yliopistosta, vaikka ensisijainen toiveeni ei toteutunutkaan.


Huomioitakoon tässä kohtaa, että kauppatieteiden pääsykoe on yksinkertaisuudessaan erittäin raadollinen. Kokeen rakenne on teknisesti varsin helppo, sillä esimerkiksi huolellisesti laadittuja esseitä ei tarvitse kirjoittaa. Sen sijaan kyse on usean kymmenen kohdan monivalintakokeesta, jonka kysymyksistä osa on oikein-väärin-väittämiä, osa varsinaisia monivalintakysymyksiä (a, b, c, d). Kauppakorkeakoulun pääsykoe on tunnettu siitä, että oikeasta vastauksesta saa yhden pisteen, kun taas väärä vastaus vähentää hakijan kokonaispistemäärästä 0,5 pistettä. Tämän johdosta ei ole tietenkään lainkaan kannattavaa arvata vastausta, mikä perustuu todennäköisyyksiin: jos vastaajalla ei ole mitään näkemystä oikeasta vastauksesta, hän vastaa kysymykseen oikein vain 25 %:n todennäköisyydellä. Oikeasta vastauksesta hän saisi tällöin yhden pisteen lisää. Sen sijaan hän vastaa kysymykseen 75 %:n todennäköisyydellä väärin, jolloin häneltä vähennetään 0,5 pistettä. Toisin sanoen vastaaja joutuisi arvaamaan keskimäärin neljä kysymystä saadakseen yhden oikein, mistä hän saisi siis yhden pisteen. Vastaavasti hän olisi vastannut kolmeen kysymykseen neljästä väärin, mikä olisi vähentänyt häneltä yhteensä 1,5 pistettä. Tällöin kokonaispistemäärä olisi -0,5 pistettä. Koe on tietenkin tarkoituksella rakennettu tarkasti sellaiseksi, että puhdas arvaaminen johtaa todennäköisyyslaskelmien mukaan osaamattomalle vastaajalle selvästi epäedulliseen tulokseen. Niinpä ainoa oikea väylä menestykseen pääsykokeessa on tietää oikea vastaus.

Kauppatieteellisen kokeen piinaavuus tulee esille tilanteissa, joissa henkilö joutuu arvioimaan oikeaa vastausta kahden eri vaihtoehdon välillä tämän ensin varmistuttua kahdesta varmasti väärästä vaihtoehdosta (vain yhden vaihtoehdon sulkeminen pois neljästä ei vielä käännä todennäköisyyttä tarpeeksi vastaajan eduksi siten, että arvaaminen kannattaisi). Tällöin on 50 %: n todennäköisyys saada kysymyksestä + 1 piste, mutta samalla todennäköisyydellä hän voi menettää puoli pistettä (tai 1,5 pistettä näkökulman mukaan). Periaatteessa arvaaminen siis kannattaisi, mutta juuri tässä kohtaa ilmentyy parhaiten yliopistojen kauppatieteellisten tiedekuntien pääsykokeen herkkyys virheille ja pienille marginaaleille. 0,5 pistettä on lopulta erittäin ratkaiseva määrä. Joka vuosi lukemattomilla yliopistoon pyrkivistä pääsykoepisteet jäävät puoli pistettä vajaaksi siitä pistemäärästä, joka olisi vaadittu tiettyyn yliopistoon hyväksytyksi tulemiseen. Kyse on enemmän säännöstä kuin poikkeuksesta, mikä on hyvä sisäistää yliopistoon pyrittäessä. Toisin sanoen hakijan on joko tiedettävä varmasti oikea vastaus tai otettava laskelmoitu riski tuloksensa parantamiseksi yhdellä pisteellä, jolla (sic) on aina erittäin suuri merkitys.
Pääsykokeessa henkilön on arvioitava huolellisesti, missä määrin ja minkälaisessa tilanteessa hänellä on varaa uhkapeliin. Riskinotto liittyy myös ensisijaisuuspisteisiin, mitä käsitellään seuraavaksi.


Hakukohteiden ja pääsykoepisteiden välinen yhteys

Hain yliopistoon normaalisti yhteishaun kautta. Kuten tunnettua, yhteishaku järjestetään aina keväällä (ja syksyllä). Toisin sanoen vuoden 2009 alussa ei vielä voinut virallisesti hakea mihinkään yliopistoon, vaikka pääsykokeisiin valmistautuminen oli henkilökohtaisella tasolla jo erittäin aktiivista. Yhteishaun alkamiseen mennessä oli siten ehtinyt jo saada jonkinlaisen kuvan siitä, mihin yliopistoon kannattaa hakea, sillä suuremmissa kaupungeissa (Helsinki, Tampere, Turku) sisäänpääsyrajat ovat selvästi korkeampia kuin muualla. Oleellista yhteishaussa on erityisesti se, että kaikkiin yliopistoihin pyritään samalla pääsykokeella. Hakija osallistuu pääsykokeeseen siinä yliopistossa, jonka hän on asettanut ensisijaiseksi hakukohteekseen. Hakukohteita sai olla enimmillään kolme, joista sai lisäpisteitä kokeeseen niiden järjestyksen mukaan. Minä päädyin lopulta luetteloon Helsinki (+2), Tampere (+1) ja Vaasa (+0).  Huom. nykyään pisteytys on +3, +2 ja +1 (suhteellisesti siis sama kuin vuonna 2009).


                      Tämä on osa opetushallituksen vastaanottamaa hakulomakettani, johon olen listannut hakukohteeni.


Helsingin kauppakorkeakouluun oli alkuvuoden asialle omistautumisen ja kehityksen perusteella mielestäni realistista pyrkiä, minkä johdosta asetin sen ensisijaiseksi hakukohteeksi. Helsinki oli ykköstavoitteeni toki kunnianhimon ja maantieteellisen sijaintinsa vuoksi (asuinpaikkakuntani). Toiseksi hakukohteeksi valitsin Tampereen, joka edustaisi edelleen Etelä-Suomen suosittuja yliopistoja. Kolmannelle sijalle asetin Vaasan yliopiston ikään kuin varavaihtoehtona sitä tilannetta varten, että pääsykoepisteeni eivät riittäisi opiskelupaikkaan Helsingissä tai Tampereella. Suhtauduin Vaasan yliopistoon varmistavana vaihtoehtona siitä huolimatta, etten saisi yhtään ylimääräistä koepistettä ensisijaisuusperiaatteen perusteella.
Mainittakoon, että ennen muun muassa Tampereen yliopiston kauppatieteelliseen tiedekuntaan haettiin suoraan tiettyyn koulutusohjelmaan. Nykyään Tampereen yliopistolla toimii johtamiskorkeakoulu, missä varsinainen erikoistuminen on sittemmin jätetty kandidaattitutkinnon jälkeen tehtäväksi.

Yhteishaun aikana olin siis hakenut ensisijaisesti Helsingin kauppakorkeakouluun, toissijaisesti Tampereen yliopistoon ja kolmanneksi Vaasan yliopistoon. Koepistekiintiössä pisterajat muodostuivat vuonna 2009 seuraaviksi: Helsinki 25,75 pistettä, Tampere 23 pistettä (yrityksen hallinnon pääaine) ja Vaasa 17,25 pistettä. Sain kokeesta 22,25 pistettä ennen ensisijaisuuspisteitä. Niiden lisäämisen jälkeen pistemääräni oli Helsinkiin 24,25 pistettä, Tampereelle 23,25 pistettä ja Vaasaan 22,25 pistettä. Toisin sanoen pistemääräni ei ollut tarpeeksi korkea Helsinkiin, sen sijaan Tampereelle ja Vaasaan pistemääräni oli riittävä. Niinpä tulin hyväksytyksi Tampereen yliopistoon. On syytä huomioida, että hakija voidaan ottaa opiskelijaksi vain siihen yliopistoon, johon hänen pistemääränsä ensisijaisesti riittää. Toisin sanoen en voinut valita opinahjoa Tampereen yliopiston ja Vaasan yliopiston välillä molempien pisterajojen ylittämisestä huolimatta, vaan saatoin ottaa opiskelupaikan vastaan ainoastaan Tampereen yliopistossa. Oheisessa taulukossa tämän kappaleen sisältö on kuvattu havainnollisemmin.


 
            Taulukosta näkee vuoden 2009 pisterajat hakemiini yliopistoihin sekä omat pääsykoepisteeni.
            Tulin siis hyväksytyksi Tampereen yliopiston kauppatieteelliseen tiedekuntaan, yrityksen
            hallinnon koulutusohjelmaan.

 

Edellä mainittu ensisijaisuuspisteiden määrä on loppujen lopuksi erittäin merkittävä taktinen elementti yliopistoon pyrittäessä, mitä on tarpeellista käsitellä erikseen. Marginaalit (yliopistoon hyväksyttyjen ja ei-hyväksyttyjen) välillä ovat pääsykokeessa saatujen pisteiden näkökulmasta erittäin pieniä: käytännössä kyse on jopa vain neljäsosapisteen eroista. Ei siis ole mielekästä puhua tietyn pistemäärän alittamisesta tai ylittämisestä "muutamalla pisteellä", koska käsite ei ole lainkaan mittakaavaan sopiva. Todellisuudessa yksi ainoa oikea tai väärä vastaus enemmän voi tehdä ratkaisevan eron siinä, tuleeko ylipäänsä hyväksytyksi yliopistoon tai saako opiskelupaikan ensisijaisesta vai toissijaisesta hakukohteestaan  kuten minun tapauksessani. Toisin sanoen on harkittava erittäin tarkkaan, mihin järjestykseen omat hakukohteensa laittaa. Yliopistoon pyrkivä saa kuitenkin vasta pääsykoetulosten jälkeen tietää, mikä olisi ollut hänelle edullisin hakujärjestys. Havainnollistetaan mallia seuraavilla yksinkertaisilla esimerkeillä.

Oletetaan, että pääsykokeisiin osallistuva haluaisi opiskelupaikan ensisijaisesti Helsingistä, toissijaisesti Turusta ja kolmanneksi Lappeenrannasta. Tällöin hänen hakukohteidensa perusteella saamansa lisäpisteet olisivat (vuonna 2016) Helsinki +3, Turku +2 ja Lappeenranta +1. Oletetaan lisäksi, että pisterajat (eli alin opiskelijaksi hyväksytyksi tulemiseen vaadittava pistemäärä) olisivat kyseisenä vuonna Helsingissä 27 pistettä, Turussa 25 pistettä ja Lappeenrannassa 22 pistettä. Oletetaan vielä, että hakija olisi saanut pääsykokeesta 20 pistettä. Nyt voidaan laskea, että hakija saa 23 pistettä Helsinkiin, 22 pistettä Turkuun ja 21 pistettä Lappeenrantaan. Tästä ilmenee helposti, että hakija ei tule hyväksytyksi mihinkään yliopistoon ja jää näin ilman opiskelupaikkaa kauppatieteiden parissa.

Jos hakija olisi sen sijaan hakenut ensisijaisesti Lappeenrantaan, hän olisi saanut pisteitä yhteensä 23, mikä olisi riittänyt opiskelupaikan saamiseen kyseisessä kaupungissa. Käytetyssä esimerkissä tämä on todettavissa ainoastaan jälkiviisaasti. Käytännössä yliopistoon pyrkivän on arvioitava tarkasti, missä määrin haluaa vaarantaa mahdollisen opiskelupaikan saamisen maantieteellisen sijainnin kustannuksella. On siis kysyttävä itseltään, kumpi on tärkeämpää: opiskelupaikka tietyssä yliopistossa vai opiskelupaikka missä tahansa yliopistossa. Kannustan itse hakijoita korostamaan opiskelupaikan saavuttamisen merkitystä sinänsä tietyn yliopiston sijaan. Tällöin on siis harkittava sellaista yliopistoa, johon
on historiassa ollut keskimääräistä matalammat pisterajat hyväksytyksi tulemiseen.

Huolellinen lukija huomaa toki, että riskittömämpään lisäpistemenetelmään turvauduttaessa voidaan päätyä myös lopputulokseen, missä riski ei realisoitunut. Oheista esimerkkiä käyttäen oletetaan, että hakija olisi asettanut Laappeenrannan ensisijaiseksi hakukohteekseen parantaakseen todennäköisyyttä ylipäänsä saada opiskelupaikka. Yliopistojen pisterajat pysyvät samoina (Helsinki 27, Turku 25 ja Lappeenranta 22). Tällä kertaa oletetaan hakijan saaneen pääsykokeesta 24 pistettä aikaisemman 20 pisteen sijaan. Niinpä hänen pisteensä riittävät jo ilman lisäpisteitä Lappeenrantaan. Hakijan on toki syytä olla erittäin tyytyväinen saavutettuaan opiskelupaikan yliopistossa. Samalla henkilö voi kuitenkin todeta, kuinka hänen yhteispisteensä olisivat riittäneet myös Helsingin kauppakorkeakouluun, jos olisi asettanut sen ensimmäiseksi hakukohteeseen. Tällöin hakijan yhteispisteet olisivat olleet 27 (24 +3).
 
Yliopistoon pyrkivän on siis oleellista tiedostaa, että hakukohteiden asettamisella tiettyyn järjestykseen on varsin suuri merkitys kokonaisuudessa. Etukäteen on kuitenkin mahdotonta tietää, kuinka lista olisi kannattanut laatia parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Tämän arvioimiseksi tarvitaan lopulliset pääsykoetulokset, jolloin asiaan ei voi enää vaikuttaa. Toisin sanoen hakija osallistuu yhteisvalinnassa myös hakukohteiden näkökulmasta tahtomattaan eräänlaiseen uhkapeliin, jonka riskejä ja tuottoja hän joutuu punnitsemaan. Lohdullista on kuitenkin ajatella, että dilemma koskee etupäässä suuremmissa kaupungeissa asuvia hakijoita, sillä muualla olevat hakijat pitävät usein asuinpaikkakuntansa lähintä yliopistoa ensisijaisesti tavoiteltavana opiskelupaikkana. Muut sen sijaan joutuvat auttamatta tarkastelemaan klassista low risk 
low reward, high risk  high reward -mallia lähemmin.

Opiskelupaikan saavuttaminen tavoitellusta yliopistosta huolimatta itselläni oli hieman aihetta jälkiviisasteluun hakujärjestyksen laatimisen osalta. Heräsi oleellinen kysymys, olisiko minun kannattanut hakea ensisijaisesti Vaasan yliopistoon. Tätä käsitellään myöhemmin erikseen Opiskelu ammattikorkeaoulussa ja yliopistossa -sivulla.


Pääsykoe nykyään

Pääsykokeen luonne on sittemmin muuttunut jonkin verran sekä pisteteknisesti että sisällöllisesti 
mielestäni selvästi parempaan suuntaan. Vuonna 2009 oli vielä vallalla perinteinen pisterakenne, jossa kokonaispistemäärä 40 oli jaettu tasan viiden oppiaineen kesken. Johtaminen, kansantalous, markkinointi, laskentatoimi ja matematiikka olivat siis kukin kahdeksan pisteen arvoisia kokonaisuuksia. Vuoden 2016 pääsykokeessa pisteet jakaantuivat seuraavasti: Johtaminen ja markkinointi 13 pistettä, laskentatoimi ja rahoitus 13 pistettä, kansantalous 7 pistettä ja matematiikka 7 pistettä. On siis muodostettu laajempia pistekokonaisuuksia, jotka koskevat kvalitatiivisia ja yrityksen talouteen liittyviä asioita. Toisaalta perinteisesti kauppatieteisiin vahvasti liitetyt kansantalous ja matematiikka eivät ole enää yhtä selvästi edustettuina. Kyse on mielestäni myönteisestä kehityksestä, sillä kauppatieteissä on enenevässä määrin kyse muustakin kuin makroteoriaa käsittelevistä numeerisista tekijöistä sekä ilmiöitä mallintavista kaavoista.

Koetehtävistä  on tullut myös enemmän soveltavia, jolloin pääsykoekirjojen ulkoa opettelu ei ole enää yhtä varma tapa menestyä pääsykokeessa. Teoksissa olevaa tietoa on osattava pääsykokeessa käyttää monipuolisemmin tehtävänannon mukaan. Erityisesti matematiikan tehtävät ovat muuttuneet luonteeltaan kansantaloudellisemmiksi ja konkreettisemmiksi. Vielä 2010-luvun alkupuolella matematiikan kysymyksissä käsiteltiin muun muassa kysyntäfunktioita, logaritmeja ja lineearista ohjelmointia, jotka pohjautuivat kauan pääsykoekirjana toimineeseen teokseen Johdatus kvantitatiiviseen analyysiin taloustieteissä. Sittemmin kirjasta on luovuttu kokonaan, joskin matematiikka on toki edelleen edustettuna pääsykokeessa. Nykyään matematiikan kysymykset perustuvat lukion opetussuunnitelman mukaiseen talousmatematiikan oppimäärään.
Toisin sanoen lukion pitkän matematiikan edustajille muutos on varmasti kielteinen, sillä he menettävät etulyöntiasemaansa sulautuessaan lähemmäksi sitä joukkoa, joka aloittaa pääsykokeeseen valmistautumisen periaatteessa alusta kunkin vuoden teosten perusteella. Alla on kuvattu havainnollistavin esimerkein matematiikan tehtävien muuttuminen osana kauppatieteellistä pääsykoetta (kuriositeettina mainittakoon, että vuosina 2010 ja 2011 matematiikka ei kuulunut ollenkaan pääsykokeeseen tiettyjen teospainoksiin liittyvien epäselvyyksien vuoksi).


                  
           Vuoden 2009 pääsykokeessa matematiikan osiossa oli muun muassa tällainen kysymys.


   
     Sen sijaan vuoden 2014 pääsykokeessa kysymykset olivat selvästi konkreettisempia ja kauppatieteissä
     kenties mielekkäämpinä pidettäviä ennen matemaattisempiin kokonaisuuksin erikoistumista.




Kilpailu ei ole absoluuttista, vaan suhteellista

Tällä sivulla on aikaisemmin viitattu pisterajoihin. Ne siis määrittävät alimman pistemäärän, jolla hakija voi tulla hyväksytyksi tiettyyn yliopistoon. Tässä kohtaa on oleellista korostaa, että pisterajat vaihtelevat vuosittain hakijoiden pääsykoemenestyksen mukaan. Toisin sanoen yliopistoilla ei ole kiinteitä pisterajoja, jotka saavuttamalla hakija tulisi automaattisesti hyväksytyksi. Sen sijaan kunkin yliopiston hyväksytyksi tulemiseen vaadittava vähimmäispistemäärä tiettynä vuonna muodostuu viimeisimmän hyväksytyksi tulleen opiskelijan pääsykoepisteiden mukaan.

Esimerkiksi Tampereen yliopisto oli varannut vuoden 2013 päävalintaa varten 135 aloituspaikkaa kauppatieteiden tutkinto-ohjelmaan: kyseiselle määrälle hakijoita siis myönnettäisiin opiskelupaikka pääsykoemenestyksen perusteella. Yhteishaun periaatteiden mukaisesti 135 aloituspaikasta 60 % (eli 81 paikkaa) oli varattu yhteispistekiintiöön kuuluville hakijoille, ja 40 % (eli 54 paikkaa) koepistekiintiöön kuuluville hakijoille. Lisäksi voidaan tilastoista havaita, että yhteispistekiintiössä pisterajaksi muodostui kyseisenä vuonna 54,75 pistettä ja koepistekiintiössä 26 pistettä. Edellisten lopputulemana on todettavissa, että yhteispistekiintiön perusteella hyväksytyksi tulleen opiskelijan on täytynyt saada pääsykokeesta ensijaisuuspisteineen vähintään 54,75 pistettä. Muut 80 hyväksytyksi tullutta hakijaa ovat saaneet pääsykokeessa lisäpisteineen saman verran tai enemmän pisteitä. Vastaavasti koepistekiintiön perusteella hyväksytyksi tulleen opiskelijan on täytynyt saada pääsykokeesta ensisijaisuuspisteineen vähintään 26 pistettä. Muut 53 hyväksytyksi tullutta hakijaa ovat saaneet pääsykokeessa lisäpisteineen saman verran tai enemmän pisteitä.

Jälleen kerran oleellinen tieto (pisterajoista) saadaan vasta sen jälkeen, kun sitä ei enää voida hyödyntää. Niinpä voidaan todeta, että kunkin vuoden pisterajat edustavat ainoastaan mielenkiintoisia tilastollisia seikkoja, joilla ei ole juurikaan vaikutusta nykyhetkeen. Niiden ainoa konkreettinen hyöty on auttaa hakijaa arvioimaan, onko hänellä historian valossa realistisia mahdollisuuksia saavuttaa samansuuntainen pistemäärä pääsykokeeseen asiallisesti valmistautumisen jälkeen. Lisäksi voidaan vertailla yliopistojen välisten piste-erojen suuruutta. Mainittakoon samalla, että hakijan on yhteisvalinnan periaatteiden mukaisesti saatava pääsykokeesta aina vähintään 10 pistettä tullakseen ylipäänsä hyväksytyksi. Luvulla ei kuitenkaan ole käytännössä merkitystä, sillä pisterajat muodostuvat kaikkiin yliopistoihin aina huomattavasti korkeammiksi.

On siis erittäin tärkeää jo yliopistoon pyrittäeesä sisäistää, ettei ole olemassa tiettyä pisterajaa, jonka ylittämällä saavuttaisi opiskelupaikan tietyssä yliopistossa. Vastaavasti on harhaanjohtavaa puhua yliopiston pääsykokeesta vaativana. Lähestymistapa olisi tällöin väärä. Sen sijaan ratkaisevaa on se, kuinka hyvin hakija menestyy pääsykokeessa suhteessa muihin hakijoihin. Kokeesta toki muodostuu käytännössä vaikea, kun suuri määrä kilpailijoita osaa vastata myös hankalampiin kysymyksiin. Tällöin sijoittuakseen terävimmän kärjen joukkoon hakijan on parannettava omaa suoritustaan varsin vaativalle koetasolle yltääkseen. Edelliseen esimerkkiin viitaten hakijalle ei siis ole niinkään keskeistä se, kuinka paljon hän saa pääsykoepisteitä.
Aikaisempien vuosien pisterajat antavat ainoastaan osviittaa siitä, minkälaiseen tulokseen on yllettävä tiettyä yliopistoa varten. Sen sijaan ratkaisevaa on henkilön sijoittuminen pääsykokeessa parhaiten menestyvään joukkoon tietyn aloituspaikkakiintiön mukaan. Hakija ei kilpaile pisterajoja vastaan, vaan muita hakijoita vastaan. Yliopistoon pyrkiminen on siis äärimmäinen kilpailu, jonka perinnäiseen luonteeseen kuuluu suhteellinen menestys muihin nähden. Sadan metrin juoksussa kultamitalin saa henkilö, joka ylittää maaliviivan ensimmäisenä  aika on toissijainen seikka.  

Tämä osaltaan hankaloittaa taktikointia hakuprosessin ohella varsinaisessa pääsykoetilanteessa, sillä tenttiin osallistuvan ei ole erityisen mielekästä keskittyä pohtimaan pisteiden kerryttämistä, vaan sijoitustaan suhteessa muihin hakijoihin. Jos jokin tentissä oleva kysymys vaikuttaa (erinomaisesta pääsykokeeseen valmistautumisesta huolimatta) poikkeuksellisen epäselvältä tai hankalalta, hakija voi toki uskaltaa jättää kysymykseen vastaamatta sillä perusteella, ettei oikeaa vastausvaihtoehtoa todennäköisesti tunnista juuri kukaan muukaan. Vastaamatta jättämisen teoreettisesti aiheuttamaa yhden pisteen menetystä ei siis voida pitää vahingollisena, koska kyseisen kysymyksen osalta oma sijoitus muihin hakijoihin nähden ei muutu.


Yleisellä tasolla on todettavissa, että opiskelupaikan saaminen on vaikeutunut vuosien saatossa jokseenkin paljon. Yliopistojen pisterajat ovat nousseet selvästi, mitä voidaan selittää ensisijaisesti kahdella asialla. Ensinnäkin pääsykokeeseen osallistuvien ihmisten määrän lisääntyessä on oletettavaa, että joukkoon mahtuu myös enemmän entistä kyvykkäämpiä hakijoita. Suhteellisen kilpailun periaatteen mukaisesti tämä vaikuttaa pisterajoihin nousevasti. Toisaalta hakijat ovat toki tietoisia hakijamäärien ja pyrkimisen lisääntymisestä ylipäänsä. Olosuhteet osaltaan pakottaa hakijat vieläkin intensiivisempään ja huolellisempaan valmistautumiseen pääsykoetta varten, mikä myös nostaa pisterajoja entisestään. Kahden kilpailullisesti selittävän tekijän ohella mainitsen erikseen matematiikan aseman ja luonteen muutoksen vaikutuksen pisterajojen nousuun. Toisin sanoen tässä on kääntäen kyse pääsykokeen vaikeusasteen absoluuttisesta vahentymisestä. Entistä suurempi joukko hakijoita voi tavoitella lisäpisteitä nykyään myös matematiikan kysymyksistä. Kärjistettynä voidaan ajatella, että aikaisemmin huonosti matematiikkaa osaavat hakijat eivät voineet koskaan saada pääsykokeesta yli 32 pistettä. Nykyään hakijat voivat kuitenkin tasapuolisemmin tavoitella kaikkia 40 pistettä. On siten luonnollista, että yliopistojen pisterajat ovat nousseet.

Kehitys entistä kilpailullisempaan suuntaan ilmenee myös valmennuskurssien suosion kasvuna: Vuonna 2009 saatoin ilmoittautua Supermaster-kurssille vielä tammikuussa (joskin kyse oli tuolloinkin enää yhden ryhmän viimeisistä hajapaikoista). Sen sijaan vuoden 2015 kevään kurssiryhmät täyttyivät jo edellisen vuoden marraskuussa  reilusti yli puoli vuotta ennen pääsykoetta.


Valmennuskurssien asema ja merkitys yliopistoon pyrittäessä

En ota tällä sivulla erityisemmin kantaa yliopistojen valintamenettelyihin, vaikka niillä on toki suuri merkitys siihen, minkälaisia hakijoita hyväksytään lopulta opiskelijaksi. Asiaa (lähinnä erillisvalintaa) käsitellään kuitenkin tarkemmin kokemuksieni valossa erikseen Opiskelu ammattikorkeakoulussa ja yliopistossa -sivulla. Yleisellä tasolla pidän valintamenettelyä normaalin yhteishaun kannalta varsin mielekkäästi laadittuna. Lainaan seuraavaksi erään valmennuskurssin opasta, jonka näkemykset järjestelmän toimivuudesta ovat hyvin yhteneviä oman kantani kanssa. 

"Valintamenettelyn hyvinä puolina on pidetty sitä, että nykyinen systeemi mittaa pitkäjänteisyyttä, ahkeruutta, kykyä istua paikallaan ja tehdä puuduttavaa työtä paineen alla ja kilpailutilanteessa. Eli juuri niitä asioita, joita tarvitaan yliopisto-opinnoissa ja tulevalla työuralla. Lahjakkuus ja älykkyys realisoituvat liike-elämässäkin tavallisesti ainoastaan ahkeruuden kautta. Nykyisen järjestelmän sanotaan olevan myös hyvä, koska se antaa mahdolisuuden niin sanotuille möyhäisheränneille. Moni ymmärtää opiskelun merkityksen vasta lukion jälkeen ja tällaisille ihmisille voimassa olevan käytäntö antaa mahdollisuuden pyrkiä tasa-arvoisesti muiden kanssa."

 Valmennuskeskuksen opas kauppakorkeakouluun pyrkivälle, 2009


Opiskelijavalintoihin vaikuttavien rakenteiden sijaan haluan kiinnittää erityistä huomiota valmennuskursseihin, jotka
ovat nykyään erittäin keskeinen osa yliopistoon pyrkimistä. Käsitykseni mukaan viimeistään 2010-luvulla ehdoton enemmistö opiskelupaikan saaneista opiskelijoista on osallistunut jollekin valmennuskurssille. Pääsykokeeseen valmistautumiseen liittyvät käytännöt ovat siten muuttuneet tältä osin merkittävästi, ja ilmiöön littyy myös joitakin ongelmakysymyksiä.

Aiemmin tällä sivulla on käsitelty kilpailun suhteellisuutta, joka on keskeisimpiä yliopistoon pyrkimiseen liittyvä piirteitä. Valmennuskurssit korostavat tämän merkitystä entisestään, sillä niille
osallistuminen on muodostunut enemmän tai vähemmän välttämättömäksi osaksi yliopistoon pyrkimistä. Hyvät valmennuskurssit kiistatta parantavat hakijan osaamistasoa, opiskelutekniikkaa ja rutiinia. Tämä kuitenkin aiheuttaa salakavalan noidankehän, jonka lopullisesta hyödyllisyydestä yliopistoon pyrkivälle voidaan kiistellä.

Pessimistisesti voidaan todeta, että valmennuskurssit menettävät merkityksensä lähes kokonaan siinä vaiheessa, kun kaikki hakijat osallistuvat niille. Näkemys on varsin totuudenmukainen perustuen edelleen siihen, että kilpailu on suhteellista. Havainnollistetaan asiaa esimerkillä. Oletetaan, että sadasta (koko joukkoa edustavasta määrästä) hakijasta yksikään ei osallistu valmennuskurssille. Tällöin kukaan hakijoista ei siis saa erityistä hyötyä ulkopuoliselta taholta. Tämän jälkeen yksi hakija osallistuu valmennuskurssille, jolloin hän saa siitä yksin kaiken hyödyn (suhteessa muihin). Siten hän on kaikkia muita suosiollisemmassa asemassa. Seuraavaksi valmennuskurssille osallistuu puolet kaikista hakijoista, minkä johdosta he ovat selvästi suosiollisemmassa asemassa suhteessa kurssin ulkopuolelle jääneisiin henkilöihin. Kurssista on siis edelleen havaittavaa hyötyä, joskin kurssille osallistuneiden keskuudessa kurssi on menettänyt vaikutustaan suhteellisuusperiaatteen vuoksi. Lopuksi oletetaan, että kaikki sata hakijaa osallistuvat kurssille. Tällöin jokainen henkilö saa saman ulkopuolisen hyödyn, jolloin pelkän kurssin perusteella joukon sisäisesti tapahtuvaa erottautumista ei enää tapahdu. Valmennuskurssi on siis menettänyt varsinaisen merkityksensä, m
utta sille osallistuminen on paradoksaalisesti kuitenkin yhä välttämättömämpää. Tähän pätee kuitenkin poikkeus: Timo Hentusen Supermaster-kurssille osallistuvat ovat edelleen suhteellisesti paremmassa asemassa muille valmennuskursseille osallistuviin nähden. Kilpailua käydään toki myös valmennuskurssien välillä.

Pohjimmiltaan kurssit siis ainoastaan valjastavat hakijat olemaan toisilleen kovempia vastuksia.
Loppujen lopuksi tämä on vain kurssin järjestäjän (taloudellinen) etu. Valmennuskurssien järjestämiseen puuttuminen esimerkiksi lailla maksuttoman koulutuksen periaatteiden vaalimiseksi on kuitenkin melko absurdi ajatus kapitalistisessa yhteiskunnassa. Kyse on eräänlaisesta harmittomasta konsultointipalvelusta, jota kuka tahansa voi tarjota markkinoiden kysynnän mukaan (vrt. luvanvarainen liiketoiminta). Vastapainoksi on kuitenkin todettava vahvasti, että kurssit ovat myös antoisia kokemuksia sinänsä, luennoilla voi tutustua uusiin ihmisiin (ja jopa luoda uusia ystävyyssuhteita) sekä kehittää omia opiskeluun liittyviä ominaisuuksiaan. 

Valmennuskursseja kritisoidaan useasti erityisesti siitä, että ne suosivat varakkaampia ihmisiä (tai heidän lapsiaan). Tämä pitää luonnollisesti paikkansa, koska aivan kaikilla ei ole taloudellisesti mahdollisuutta osallistua kalliille kursseille. Väitettä on kuitenkin vasta-argumentoitava kahdella näkökulmalla.

Ensinnäkin on ylipäänsä väärä kuvitelma, että valmennuskurssille osallistuminen sinänsä merkitsisi hyväksytyksi tulemista yliopistoon. Tämän todisti käytännössä mainiosti Supermaster-kurssi. Osallistuja sai parilla tuhannella eurolla kaiken mahdollisen ulkopuolisen avun, jota kuvitella saattoi. Siitä huolimatta tietyt kurssille osallistuneet henkilöt saivat kerrasta toiseen harjoituskokeista huonot pisteet. Tässä kohtaa kyse ei ollut paljon käsittelemästäni suhteellisesta menestyksestä, vaan pistemäärän absoluuttisesta vähyydestä. Toisin sanoen kallis valmennuskurssi on ainoastaan väline, jota hakija voi käyttää toimintansa edistämiseksi. Lopulta välineen hyödyn realisoiminen perustuu henkilöön itsessään. Jos hakija ei ole itse valmis uhrautumaan pääsykokeeseen valmistautumiselle riittävällä tavalla, on toivotonta odottaa ulkopuolisen voiman täyttävän tämän tyhjiön. Suhtaudun käsitykseen rahan tekemisestä itsensä toteuttamisesta ja tavoitteiden saavuttamisesta autuaaksi erittäin nuivasti. Tällainen käsitys jopa loukkaa kaikkia pyrkimyksilleen ansiokkaasti omistautuneita henkilöitä.

Edellisen näkökulmaan liittyen kerron opettavaisena anekdoottina, kuinka eräs Supermaster-kurssille osallistunut henkilö tokaisi minulle kurssin alkupuolella yhden luentotauon lomassa, että "ammattikorkeakoulun todistuksella ei tee mitään". Hänen mielestään vain yliopisto oli arvostettava opinahjo, jossa todelliset valioyksilöt kohtaavat toisensa. Kyseisestä hakijasta mainittakoon, ettei hän pärjännyt alkuunkaan Hentusen järjestämissä kokeissa, eikä siten tiettävästi saanut myöskään opiskelupaikkaa. Kaksi tuhatta euroa oli hänelle kallis hinta oppia se yksinkertainen asia, että lopulta mikään ei korvaa yksilön omaa omistautumista tietylle asialle. Toivottavasti muut vastaavanlaiset henkilöt ehtivät lukea sivustoni aiheesta ennen melko typerinä pidettäviä toimiaan ja mielipiteitään, jotta asenteisiin ja ennakkoluuloihin liittyvät aloittelijamaiset virheet eivät toistuisi.


Toisaalta on hyvä tiedostaa, että valmennuskurssit ovat toiminnallaan poistaneet aikaisemmin esiintyneen merkittävän ongelman: henkisen pääoman periytymisen eriarvoisuuden. Ilman valmennuskursseja esimerkiksi lääketieteelliseen tiedekuntaan pyrkivien keskuudessa eittämättä etulyöntiasemassa olisivat sellaiset henkilöt, joiden lähipiiriin kuuluu lääkäreitä: oletettavasti he voisivat toimia jonkinlaisina mentoreina pääsykokeeseen valmistauduttaessa. Tällaiset hakijat saisivat periaatteessa kohtuutonta etua suhteessa heihin, jotka eivät voi tukeutua esimerkiksi perheenjäsenten tarjoamaan (ilmaiseen) apuun. Toisin sanoen valmennuskurssit eivät luoneet ongelmaa, vaan poistivat yhden. Maksulliset valmennuskurssit on kuitenkin taipumus nähdä nykyään ongelman ytimenä, koska ne edustavat ongelmaketjun viimeisintä ilmiötä, joka on luonnollisesti selvimmin esillä. Maailma ei ole koskaan valmis.

Ihmisten taloudellisten mahdollisuuksien epäsuhtaan on kuitenkin sittemmin yliopistoon pyrkimisen kannalta yritetty puuttua niin sanotulla Varjovalmennuksella. Kyse on ilmaisesta valmennuskurssista, jolla pyritään estämään koulutuksen periytymistä sekä ennen kaikkea pitämään suomalainen kouluttautuminen aidosti maksuttomana. Kurssin järjestäjinä toimii vapaaehtoisia opiskelijoita Helsingin yliopistosta.

Pohjimmiltaan Varjovalmennus on toki eräänlainen (vasemmistolainen) kannanotto epäkohtaan, joka ilmenee ihmisten eriarvoisena asemana osallistua kalliille valmennuskursseille. Ajatus ilmaisesta kurssista on toki jalo, eikä sitä voi olla periaatteessa kannattamatta. Varjovalmennus ei nettisivujensa mukaan kuitenkaan vaadi opettajiltaan esimerkiksi minkäänlaista kokemusta, sillä kiinnostus toimintaa kohtaan riittää. Tähän ajatusmalliin kulminoituukin varjovalmennuksen sosialistinen nurinkurisuus: muiden valmennuskurssien hinta toki muodostuu markkinoilla suosion ja laadun mukaan. Toisin sanoen Varjovalmennus on imainen, koska sen laadusta ei ole takeita, mikä kääntäen selittää myös matalan suosion. Jos Varjovalmennus kasvattaa myöhemmin suosiotaan ja sen parissa toimii entistä pätevämpiä opettajia, kurssin maksuttomuus poistuu väistämättä. Ihmisillä (asiakkailla) ei nimittäin ole tapana tietoisesti hakeutua huonon laadun luokse, vastaavasti oman arvonsa tunteva joukko (opettajat) ei jaa osaamistaan pidemmällä aikavälillä ilmaiseksi. Käytännössä tietyn tahon harjoittama niin sanottu maailmanparantaminen on agendan prioriteetti vain niin kauan, kun siitä on toimijalle itselleen enemmän koettua hyötyä kuin haittaa. 

Nojaan siihen periaatteeseen, että on hyödynnettävä kaikki mahdollisuudet mitä kullakin hetkellä tai tilanteessa on käytössä. Toisin sanoen ei pidä evätä itseltään mitään sellaista sääntöjen mukaista tahoa tai keinoa, jota on mahdollisuus hyödyntää tuloksen parantamiseksi. Yliopistoon pyrkimisessä tämä ilmenee osallistumisena erityisille valmennuskursseille. Niiden järjestäjät ovat liiketoimintaa harjoittavia yrityksiä ja siten maksullisia  kurssien hinnat ovat jopa tuhansia euroja. Tämän vuoksi kaikki halukkaat eivät voi osallistua niille. Taloudellinen eriarvoisuus itsessään on kuitenkin niin laaja aihepiiri, etten uppoudu siihen tällä sivustolla enempää. Mainittakoon kuitenkin myönteisenä loppukaneettina, että yleisellä tasolla Suomessa eriarvoisuus on suhteellisesti äärimmäisen vähäistä (esimerkiksi kouluttautuminen itsessään on opiskelijalle käytännössä ilmaista). Lisäksi totean, että saavutin opiskelupaikan osittain Supermaster-kurssin sekä vanhempieni taloudellisen sijoituksen ansiosta. Eniten toivotun lopputuloksen saavuttamiseen vaikutin kuitenkin itse.


Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, videokuva kertoo kaiken

Sivun lopuksi olen laittanut alapuolelle erikseen videon, jossa esittelen pikaisesti vuoden 2009 pääsykoekirjat sekä muun pyrkimiseen liittyvän materiaalin. Video tukee mainiosti tällä sivulla olevaa sisältöä.





- - - - -

JATKA

sivulle 3. Opiskelu ammattikorkeakoulussa ja yliopistossa

TAI

palaa Kauppatieteilyä-sivuston etusivulle.


- - - - -

Takaisin pääsivulle